Angela Merkelin aikakausi päättymässä – onko Eurooppa halukas ottamaan vastuun?

Saksan liittokansleri Angela Merkel onnistui yllättämään suurimman osan politiikan seuraajista toissaviikoisella ilmoituksellaan, että hän ei enää hae jatkokautta kristillisdemokraattisen puolueen (CDU) johdossa. Samassa yhteydessä Merkel kuitenkin ilmoitti jatkavansa – tai oikeammin: haluavansa jatkaa – Saksan liittokanslerina nykyisen vaalikauden loppuun eli vuoteen 2021. Sen lisäksi, että Merkelin suunnitelmaan sisältyy runsaasti hänestä riippumattomia epävarmuustekijöitä, ilmoituksen tuottama epävarmuus ja hämmennys kertovat, miten vähän Euroopassa katsotaan tulevaisuuteen ja miten heikoissa kantimissa maanosan strateginen kulttuuri on.

Angela Merkel on toiminut CDU:n puheenjohtajana vuodesta 2000 ja Saksan liittokanslerina vuodesta 2005. Siis lähes yhden kokonaisen sukupolven ajan. Tuona aikana Saksa on palannut Euroopan johtavaksi vallaksi tavalla ja olosuhteissa, jotka eivät kaikkialla Euroopassa herätä kunnioitusta tai arvostusta Saksaa tai Merkeliä kohtaan. Euroalueen velkakriisin hoidossa unioni jakautui vahvasti ”pohjoiseen” ja ”eteläiseen” leiriin, Merkelin toimet pakolaiskriisin alkuvaiheessa 2015 ovat merkittävästi antaneet tuulta purjeisiin oikeistopopulistisille, maahanmuuttokriittisille puolueille kautta Euroopan, minkä lisäksi Merkelin nihkeän haluton suhtautuminen Ranskan presidentin Emmanuel Macronin uudistusaloitteisiin on herättänyt kysymyksiä Saksan EU- ja Eurooppa-politiikan tavoitteista.

Merkel ei tule jäämään historiankirjoihin suurena Eurooppa-ajattelijana, jolla olisi ollut Robert Schuman’in, Jean Monnet’n tai Altiero Spinellin kaltaista visionäärisyyttä, Mutta Merkelin kiistämätön ansio on hänen toimintansa läntisen yhteisön poliittisena ajoankkurina tilanteessa, jossa Eurooppa joutui maailmanpolitiikan syvien vesien ristiaallokkoon myrksyn noustessa. Vaikka Ukrainassa Venäjä lienee saavuttanut tavoitteensa eli ”jäätyneen konfliktin”, Syyriassa sota jatkuu armottomana, Afrikan ongelmat ovat ratkaisematta, Donald Trump sekoittaa kansainvälisen politiikan pakkaa ennennäkemättömällä tavalla ja Euroopassa nationalismin käärme nostaa päätään, niin ilman Angela Merkeliä Euroopan sisäinen tilanne ja Euroopan kansainvälinen arvostus voisivat olla huomattavasti huonommalla tolalla.

Merkelin päätöstä luopua yhdestä aiemmasta periaatteestaan eli siitä, että liittokanslerius ja puolueen puheenjohtajuus ovat erottamattomat, voi ymmärtää vain Euroopan tilanteen kautta. Vaikka jokaisella Merkelin seuraajaksi puolueen puheenjohtajana pyrkivällä henkilöllä – Annegret Kramp-Karrenbauerilla, Friedrich Merzillä ja Jens Spahnilla – on kiistämättömät ansionsa poliitikkona, yhä kiistämättömästi kukaan heistä ei ole tällä hetkellä poliittisesti riittävän iso täyttääkseen Merkeliltä vapautuvat Eurooppa-poliittiset saappaat. Merkel päätöstä lienee ohjannut pyrkimys antaa seuraajalleen mahdollisuus pätevöityä Euroopan johtajan tehtävään Merkelin siipien suojassa. Kramp-Karrenbauerin kanssa tämä suunnitelma voisi toimiakin, sen sijaan Merz ja Spahn pitänevät ennemminkin Emmanuel Macronin nousua esikuvanaan. Eikä Merkel kyllä voi juurikaan laskea sen varaan, että edes hallituskumppani sosiaalidemokraatit tukee hänen suunnitelmaansa.

Merkitseekö Merkelin ilmoitus ajoankkurin köyden katkeamista? On selvää, että Merkelin jättäessä tehtävänsä Euroopassa ja maailmanpolitiikassa päättyy yksi aikakausi. Mutta aikakausia on päättynyt monta kertaa aiemminkin ja useimmiten näistä ylimenovaiheista on selvitty varsin kohtuullisin vaurioin. Olisi toivottavaa, että Merkelin ilmoitus johtaisi siihen, että EU:n piirissä vihdoinkin alettaisiin miettiä vakavasti EU:n tulevaisuutta. Yksi Merkelin ylipragmaattisen ja -varovaisen politiikanteon kääntöpuolista on nimittäin ollut ei vain Saksan, vaan koko EU:n strategisen kulttuurin rapautuminen. On tyydytty passiivisesti hallinnoimaan sen sijaan, että olisi yritetty proaktiivisesti vaikuttaa kehitykseen. Saksassa on viime vuosien aikana herätelty tähän keskusteluun yhteiskunnallisten ajattelijoiden toimesta, koska maassa on havahduttu siihen, että juuri tällaisina aikoina pitäisi olla selkeä strateginen näkemys siitä, mihin suuntaan on tarkoitus pyrkiä. Tällaista strategista ajattelua EU:n politiikasta on äärimmäisen vaikea löytää, mitä voidaan pitää osasyynä EU-vastaisuuden siirtymiseen politiikan marginaaleista sen ydinalueelle. Se, että maailman (tai Euroopan) ongelmiin ei ole olemassa helppoja ja kivuttomia ratkaisuja ei suinkaan oikeuta politiikkaa, joka tyytyy vain hallinnoimaan nykyisyyttä ilman että edes yrittäisi laatia jonkinlaisen tiekartan tulevaisuuteen. Kun politiikassa on aina kyse kamppailusta vaihtoehtoisista tulevaisuuksista, suurin virhe on jättää vaihtoehtoisten tulevaisuuksien hahmottelu muille.

Merkelin hidastettu siirtyminen pois Euroopan johtajien eturivistä on strategisen kulttuurin näkökulmasta mahdollisuus, mutta myös riski. Riski Merkelin väistyminen on silloin, jos sen seurauksena eurooppalaiset valtiot haluavat hyödyntää tilanteen oman asemansa pönkittämiseksi Saksan kustannuksella ja nykyisin vallitsevien poliittisten näkemyserojen sementoimiseksi. Mutta kuten historioitsija Andreas Rödder tuoreessa kirjassaan ”Wer hat Angst vor Deutschland?” (Kuka pelkää Saksaa?) toteaa, Saksan kysymystä Euroopassa – siis kysymystä Saksan asemasta ja vallasta – ei voida ratkaista ottamatta huomioon Euroopan integraatiota. Vaikka Euroopan integraatio on tarjonnut Saksalle mahdollisuuden edistää omia tavoitteitaan sekä kompensoida puttuvia resurssejaan, on se samalla sitonut myös Saksan osaksi eurooppalaisia rakenteita. Saksankin poliittisen ja taloudellisen mahdin hyödyntäminen Euroopan vahvistamiseksi vaatisi kuitenkin valmiutta sekä uudistaa, syventää että tarvittaessa myös purkaa unionin rakenteita ja prosesseja – lyhyesti: ”joustavaa integraatiota”. Tämän mahdollisuuden hyödyntäminen edellyttää, että Euroopan globaali mahti ymmärretään rakentuvaksi yhdistelmänä poliittista luovuutta, tietoisuutta maanosan historiasta, yhteisiä tavoitteita ja yhteistyöhön perustuvaa johtajuutta. Merkelin siirtyessä syrjään tähän mahdollisuuteen on syytä tarttua viipymättä.


Dosentti Kimmo Elo on Schuman-seuran puheenjohtaja ja Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen Eurooppa-tutkimuksen erikoistutkija.

 

Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.