Julia Vainio Schuman-blogissa: “Energiakysymysten turvallistaminen jakaa Eurooppaa”

Energiaan liittyvät päätökset ovat usein osa valtioiden merkittävimmän päätöksenteon ydintä, eikä niihin päde taloudelle ominainen kvartaaliajattelu. Kyse on pitkän aikavälin toteutuksista, joihin vaikuttavat useat eri taustatekijät, kuten taloudelliset, poliittiset, tekniset ja ympäristöön liittyvät kysymykset. Kunkin valtion energiajärjestelmä on ainutlaatuinen, jolloin myös energiajärjestelmiin kohdistuvat uhkakuvat ovat toisistaan poikkeavia. Poikkeavat uhkakuvat voivat olla järjestelmän itsenäisyyteen, jykevyyteen tai sen sietokykyyn liittyviä uhkia.

Ajaakseen omaa agendaansa, valtioiden tai ryhmittymien edustajat hyödyntävät tapahtumien kuvailuissa ja poliittisissa ohjelmissaan tiettyjä retorisia keinoja. Argumentoinnissa oman ohjelman puolesta arvomaailmaan vetoaminen (”ydinvoima on vaarallista ja johtaa ydinaseiden kehittelyyn”), enemmistön mielipide (”miltei kaikki maailman valtiot ovat sitoutuneet tähän päätökseen”), tunteet (”ostamalla venäläistä kaasua lisäämme Putinin vaikutusvaltaa”) ja tutkimustulokset (”hiilen polttaminen on yksi saastuttavimmista energiantuottamiskeinoista”) ovat usein suosituimpia. Näkemyseroja syntyy, kun nämä kuvailut eivät täsmääkään toisen ryhmittymän mielipiteiden kanssa. Kyseiset argumentointikeinot eivät ole myöskään staattisia, vaan niitä on mahdollista muuttaa tarkoituksen mukaan.[1]

Muutos markkinavetoisesta turvallisuushakuiseen energiakeskusteluun

Energiapolitiikan poliittisessa kielenkäytössä ja argumentoinnissa on 2000-luvulta lähtien ollut selkeä muutos markkinataloudesta kohti turvallisuuspolitiikkaa. Politiikan tutkimuksen termein voitaisiin sanoa, että energiapolitiikka on onnistuneesti turvallistettu eurooppalaisessa politiikan retoriikassa. Turvallistamisteorian mukaan onnistuneessa turvallistamisessa auktoriteettiasemassa oleva henkilö määrittelee uhan, jota ei ole aikaisemmin koettu uhaksi. Onnistuakseen tämä vaatii, että kohteena olevan asian turvallistaminen koetaan kohdeyleisön taholta oikeutetuksi. Usein oikeutusta haetaan esimerkiksi viittauksilla historiallisiin tekoihin tai yleisön viimeaikaisiin kokemuksiin uhan aiheuttajaksi nimetystä tahosta.[2]

Energiapolitiikan kohdalla turvallistamisella on selkeitä hyötyjiä ja häviäjiä. Venäjästä energian toimittajana on muodostunut turvallistamisen kautta Euroopan unionin jäsenmaita jakava kohde. Historiallisista syistä monet entiset Neuvostoliiton valtapiiriin kuuluneet maat ovat olleet energiainfrastruktuurissaan tiukasti sidoksissa Venäjään. Vaikka vielä kylmän sodan aikaan esimerkiksi useat länsi-itä-sähköverkkoyhteydet olivat sallittuja ainoastaan NATOn myöntämällä, strategisia intressejä palvelleella mandaatilla, oli heti kylmän sodan päättymisen jälkeisinä vuosina energian kriittinen tarkastelu sen muodostamien uhkien kautta nykyistä vähäisempää.[3] Venäläisiä energiayrityksiä yksityistettiin ja esimerkiksi Puola, Unkari ja Romania siirtyivät Venäjän kanssa yhteisestä IPS-sähköverkosta Keski-Euroopan sähköverkkoon aikana, jolloin turvallistamisen sijaan markkinaehtoisuus ja energian hinta olivat toimintaa määrääviä tekijöitä.

Uudella vuosituhannella Venäjän voimistuneet pyrkimykset vahvistaa kansainvälispoliittista asemaansa sekä maan geopoliittisten pyrkimysten paljastuminen Krimin miehityksen myötä ovat herättäneet Euroopan valtiot – itäisen Euroopan EU-maat etunenässä – tarkastelemaan energiasuhteitaan itänaapuriin uudessa valossa. Energian turvallistamista onkin alettu korostamaan aiempaa ponnekkaammin.

Suhde energiaan jakaa myös unionia

Toistaiseksi turvallistamispuheen suurimpina hyötyjinä ovat olleet pienet maat kuten Viro, Latvia ja Liettua. Vielä 2010-luvulle saavuttaessa Baltian maita kuvattiin Euroopan unionissa energiasaarekkeena eli alueena, joka ei ollut kytköksissä muuhun Euroopaan sähkö- tai kaasuputkin. Maiden pieni koko ja kaukainen sijainti eivät myöskään tehneet niistä houkuttelevia kohteita kansainväliselle kaupalle. Euroopan komissio on Verkkojen Eurooppa -välineen kautta pyrkinyt vahvistamaan myös energiavarmuutta. Vuosina 2015–2017 lähes 2,6 miljardin euron kokonaispotista Baltian alueen energiavarmuuden parantamiseen tähtäävät projektit ovat saaneet noin 15,5 prosenttia.[4] Jos Baltian maiden saama tuki suhteutetaan niiden väestöpohjaan (n. 1,2% EU:n väestöstä), maiden voidaan katsoa onnistuneen erinomaisesti tuomaan esille energiapoliittista agendaansa ja hyödyntämään kansainvälisiä sidosryhmiään energiajärjestelmänsä uudistamisessa. Saavutetuilla tuilla on myös onnistuttu vähentämään Baltian maiden riippuvuutta Venäjästä energiantoimittajamaana sekä monipuolistamaan eri energialähteiden käyttöä maiden energiajärjestelmissä.

Energiapolitiikan aktiivinen turvallistaminen ja sen tuomat hyödyt ovat valuneet myös muun turvallisuuspolitiikan puolelle. Esimerksi Baltian maissa ja Puolassa turvallistamisretoriikka on mahdollistanut energiaprojektien hyödyntämisen laajemmassa turvallisuuspuheessa. Pitämällä ääntä Venäjän merkittävästä roolista alueen energiapolitiikassa maat ovat onnistuneet lisäämään epävarmuuden ilmapiiriä aluella. Heikentyneeksi koettu turvallisuustilanne on esimerkiksi johtanut pysyvien NATO-joukkojen sijoittamiseen maihin. Baltian maat ja Puola toimivat myös säännöllisinä esimerkkeinä ja kommentoijina energiaturvallisuuteen liittyvissä artikkeleissa kansainvälisessä mediassa, mikä osaltaan edesauttaa valtioiden pyrkimystä pitää aihetta esillä poliittisella agendalla.

Euroopan unionin roolia energiapolitiikassa tulee vahvistaa

Euroopan unionin yhtenäisyyttä energiapolitiikan turvallistaminen kuitenkin jakaa. Esimerkkinä tästä on venäläisyhtiö Gazpromin suunniteltu Nord Stream 2 –kaasuputki. Saksan ja Suomen kaltaiset valtiot haluavat nähdä putken ennen kaikkea markkinaehtoisena projektina, jonka turvallisuuspoliittinen merkitys ei ole merkittävä.[5] Monille Itä-Euroopan maille projekti edustaa kuitenkin ennen kaikkea Venäjän systemaattista pyrkimystä lisätä vaikutusvaltaansa Euroopassa.

Eurooppalainen energiaturvallisuus on noussut agendalle myös Yhdysvalloissa, joka on tuleva energian supervalta. Presidentti Trumpin hallinnon ajaman agressiivisen energiapolitiikan on tulkittu sekä suojelevan mahdollisia eurooppalaisia kaasumarkkinoita ylimääräiseltä, Venäjältä tulevalta kilpailulta että yhdistävän alueellista energiapolitiikkaa turvallisuuskeskusteluun.[6] Euroopan unionin kannalta Yhdysvaltojen poukkoileva politiikka aiheuttaa monia kysymysmerkkejä. Vaarana on, että eurooppalainen turvallisuuskeskustelusta muodostuu yhä vahvemmin NATO-maiden sisäinen debatti Euroopan unionin kustannuksella. Energiapolitiikan kasvava turvallistaminen voikin ajaa keskustelun sellaisiin kabinetteihin, joihin Suomella ei enää ole päätöksentekijänä asiaa.

On mahdollista, että esimerkiksi kriittiseksi määriteltyjen energiainfrastruktuurihankkeiden rahoittaminen voitaisiin tulevaisuudessa laskea osaksi maan puolustusmenojen kasvua, joiden lisäämistä Trump on jatkuvasti NATO-jäsenmailta penännyt. Kyseisen kaltainen kehitys uhkaisi osaltaan EU-maiden pitkään ajamaa kaasu- ja sähkömarkkinoiden liberalisointia, kun rahoituspäätöksiä alettaisiinkin tekemään ensisijaisesti puolustuspoliittisesta näkökulmasta markkinaehtoisuuden sijaan.

Energiakysymysten on jatkossakin pysyttävä yhtenä niin kansallisen kuin eurooppalaisen päätöksenteon kulmakivistä, sillä eurooppalainen energiakenttä on merkittävien muutosten edessä. Euroopan oman kaasuntuotannon vähentyessä riippuvuussuhde tuontikaasuun tulee nousemaan. Energiajärjestelmien odotetaan sähköistyvän tulevaisuudessa ja sähköntuotannossa suuria fossiilisia sähköntuotantolaitoksia tulevat korvaamaan pienemmät, hajautetummat ja epäsäännöllisemmin energiaa tuottavat uusiutuvan energian lähteet. Euroopan unionin etu on, että energiakysymysten turvallisuusnäkökulmaa tarkastellaan, mutta sille ei saa antaa liian suurta painoarvoa. Muutoin keskustelu voi siirtyä eri areenalle kuin miltä se alkoi. Vaikka strategisessa päätöksenteossa turvallisuuspolitiikalla on merkittävä rooli, on Suomen kannalta parempi, että Euroopan unionin ajama markkinaehtoisuus säilyy jatkossakin turvallistamista tärkeämpänä kehityksen ohjenuorana.


Schuman-blogaaja Julia Vainio on Suomen ulkoministeriön lähettämä energiaturvallisuuden erityisasiantuntija NATOn energiaturvallisuusosaamiskeskuksessa Vilnassa, Liettuassa. Blogitekstin sisältö on kirjoitettu henkilökohtaisessa ominaisuudessa, eikä välttämättä edusta kirjoittajan työnantajien näkökulmia.


Viitteet

[1] Cherp, A. & Jewell, J. (2011): The three perspectives on energy security: intellectual history, disciplinary roots and the potential for integration. Current Opinion in Environmental Sustainability, 3(4), s. 202-212.

[2] Perheentupa, Christian, Konstruktivismi. Teoksessa: Pekka Sivonen (toim.): Suomalaisia näkökulmia strategian tutkimukseen. Maanpuolustuskorkeakoulu, Strategian laitos (Strategian tutkimuksia No 33), s. 91–104.

[3] Lagendijk, V. C. (2008). Electrifying Europe: the power of Europe in the construction of electricity networks Eindhoven: Technische Universiteit Eindhoven, 210–211 [online: http://DOI: 10.6100/IR638264. 158].

[4] https://ec.europa.eu/energy/en/topics/infrastructure/projects-common-interest/funding-projects-common-interest (luettu: 12.6.2018).

[5] On huomioitavaa, että liittokansleri Merkel otti aiheeseen kantaa huhtikuun alussa, jolloin hän poikkesi Saksan yleisesti määrittämältä linjalta mainiten kaasuputkella olevan myös poliittisia vaikutuksia (https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005636835.html, luettu: 12.6.2018).

[6] https://oilprice.com/Energy/Natural-Gas/Can-The-US-Break-Russias-Gas-Monopoly-In-Europe.html (luettu: 12.6.2018).

Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.