Puheenjohtajan Blogi: Ensimmäisen asteen vaalit

Keskusteluissa Euroopan parlamentin vaaleista nousee lähes väistämättä esille ajatus “toisen asteen vaaleista”. Tutkijapiireissä käsitteellä on viitattu ensisijaisesti erilaisten kyselytutkimusten perusteella tehtyyn päätelmään, jonka mukaan äänestäjät eivät miellä Euroopan parlamentin vaaleja yhtä merkittäväksi kuin kansallisia vaaleja. Viimeistään tämän kevään vaalien osalta äänestäjien tulisi päivittää itsensä ajan tasalle eurooppalaisen kansanedustuslaitoksen nykyisestä asemasta ja vallasta. Toisen asteen vaalien sijaan kyse on mitä suurimmassa määrin ensimmäisen asteen vaaleista.

Vuonna 2009 voimaan astunut Lissabonin sopimus voidaan nähdä yrityksenä Euroopan unionin (EU) kokonaisvaltaiseksi uudistamiseksi. Lopulta “vain” perussopimuksena voimaan saatetun Lissabonin sopimuksen juuret olivat yrityksessä luoda unionille oma perustuslaki. Perustuslaki kaatui useamman maan kansanäänestyksissä, mutta monet perustuslakiluonnokseen kirjatuista ajatuksista siirtyivät sellaisenaan Lissabonin sopimukseen.

Yksi merkittävimmistä oli Euroopan parlamentin aseman vahvistaminen. Vaikka eurooppalaiset ovat saaneet valita parlamentaarikot jo neljänkymmenen vuoden ajan – siis vuodesta 1979 – vapaissa ja yhtäläisissä vaaleissa, vasta Lissabonin sopimus toi parlamentin lähelle kansallisia kansanedustuslaitoksia. Yksi vallankäytön kannalta merkittävimmistä uudistuksista oli parlamentin asettamien samalle viivalle EU:n neuvoston kanssa lainsäädäntö- ja budjettivallan osalta. Siis niiden samojen valtaoikeuksien, joita Suomessa käyttää vaaleilla valittu eduskunta.

Ylipäätään Lissabonin sopimus merkitsi merkittävää parlamentin vallan kasvattamista, mikä käytännössä tarkoittaa Euroopan kansalaisten edustuksellisen vallan vahvistumista. Siis sitä, että äänestäjien tahdolla on aiempaa suurempi painoarvo sen osalta, mitä EU:ssa päätetään ja millaiselta EU:n tulevaisuus näyttää.

Toki on myös sanottava, että vaikka Lissabonin sopimus merkitsi isoa statuspäivitystä Euroopan parlamentille, kaikkia EU-demokratian ongelmia se ei suinkaan ratkaissut. Yksi isoimmista haasteista liittyy mielestäni edelleen varsin ontuvasti toimivaan parlamentarismiin. Rohkeus ei riittänyt ottaa askelta aitoon hallitus-oppositio-asetelmaan, se oli jo tuolloin monille liian pitkä askel kohti pelättyä liittovaltioitumista.

Parlamentin vastavoimana lainsäädäntö- ja budjettivallan käyttäjänä on EU:n neuvosto, joka edustaa jäsenmaita. Kun kansallisten parlamenttien vaalikaudet eivät ole samat kuin Euroopan parlamentin viisivuotiskausi, muuttuvat kansalliset poliittiset konstellaatiot voivat synnyttää – ja ovatkin synnyttäneet – tilanteita, jossa Euroopan parlamentin preferenssikartta poikkeaa jäsenmaiden kansallisten parlamenttien asetelmista. Useimmiten asetelma on ollut niin, että Euroopan parlamentti on ollut integraatiomyönteisempi kuin kansalliset parlamentit. Tämä on puolestaan voimistanut jännitteitä jäsenmaiden ja EU:n välillä.

Tämä asetelma on ollut osin seurausta myös “toisen asteen” illuusiosta. Euroopan parlamentin vaaleissa ovat perinteisesti äänestäneet integraatiomyönteiset äänestäjät. Viimeisten vuosien kehityskulut ovat repäisseet ainakin kohtuullisen ison “preferenssikuilun” Euroopan ja kansallisten parlamenttien (ja puoluekenttien) välille. Ennusteiden valossa näyttää siltä, että kevään vaaleissa tulemme näkemään voimakkaan korjausliikkeen, jonka seurauksena jäsenmaiden poliittisen kentän nykyasetelma tulee siirtymään ainakin jossakin laajuudessa myös Euroopan parlamentiin. Suomeksi tämä tarkoittaa, että poliittisen kentän oikeat laidat aina laitaoikeistoa myöten tulevat vahvistaman asemiaan.

Kuinka suuri tämä korjausliike tulee olemaan, riippuu vahvasti siitä, miten eri ryhmät onnistuvat mobilisoimaan omia äänestäjiään tulevissa vaaleissa. Suomen kohdalla kyse on myös eduskuntavaaleista. Jos joku ei ole asiaa vielä ymmärtänyt, niin Suomessa hallitus ja eduskunta ovat ne kaksi toimijaa, jotka linjaavat ja toteuttavat Suomen EU-politiikkaa. Siksi myös eduskuntavaalit ovat Eurooppa-vaalit. Äänestäjä voisi siis olla kiinnostunut myös puolueensa EU-politiikan tavoitteista. Mutta myös puolueet voisivat olla kiinnostuneita tuomaan Eurooppa-poliittista linjaansa esille.

Mutta suurempi merkitys on tietenkin Euroopan parlamentin vaaleilla. Ne eivät vuonna 2019 ole toisen asteen vaalit, joissa valitaan edustajat päättämään kansalaisille toisarvoisista asioista. Euroopan parlamentin vaalit ovat – yhdessä eduskuntavaalien kanssa – vähintään ensimmäisen asteen vaalit. Näissä vaaleissa otetaan kantaa varsin yksinkertaiseen, mutta sitäkin merkittävämpään kysymykseen: Euroopan tulevaisuuteen. Äänestäjän kannattaisi tässä panostaa laatuun eli sen varmistamiseen, että oma ehdokas hallitsee EU-tason politiikanteon.

Vastustajaa demonisoimalla ja pelkkiä epäkohtia listaamalla tuskin ratkaistaan yhtäkään EU:n tämänhetkisistä ongelmista. Pikemminkin päinvastoin. Mutta yhtä vähän ratkaisu on se, että äänestäjälle ei kerrota rehellisesti, millaista tulevaisuutta ehdokkaan edustama ryhmä haluaa. Toivoisin näkeväni vaalikamppailun, jossa kyse on – politologi Kari Palosen sanoin – kamppailusta mahdollisista tulevaisuuksista. Ehkä se voisi olla itse kullekin äänioikeutetulle riittävä peruste ymmärtää, että nyt ei ole kyse mistään kakkoskategorian vaalista.

Äänestäjän kannattaa muistaa, että lopulliset voimasuhteet määräytyvät uurnilla – eivät gallupeissa. Mikään tämän hetkisistä ennusteista ei anna tukea ajatukselle, että vaalitulos olisi taputeltu. On äänestäjien käsissä päättää, millaiset tulevaisuuskuvat saavat vahvimman tuen. Ja sen jälkeen on poliitikkojen vastuulla tehdä työtä sen eteen, että näiden tulevaisuuskuvien pohjalta rakennetaan kaikkien Eurooppaa.


Dosentti Kimmo Elo on Schuman-seuran puheenjohtaja ja Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen Eurooppa-tutkimuksen erikoistutkija.

Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.