Kimmo Elo Schuman-blogissa: “Olisiko Saksan poliittinen umpikuja riittävä impulssi Eurooppa-keskusteluille”

Saksan pitkään jatkuneet hallitustunnustelut neljän puolueen – virkaatekevän liittokansleri Angela Merkelin johtamien krisitillisdemokraattien (CDU), CDU:n baijerilaisen sisarpuolueen CSU:n, vihreiden ja liberaalien (FDP) – välillä kariutuivat sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä, kun liberaalien ilmoittivat jättävänsä neuvottelut. Vaikka Saksan hallitustunnustelujen umpikuja on huono uutinen myös EU:n kannalta, sen voi toivoa lisäävän painetta Euroopan uudistamiskeskustelujen siirtymisestä sanoista tekoihin.

 Die CDU-Vorsitzende Angela Merkel braucht den Erfolg von Jamaika, um ihre...

Kuvalähde: AFP/www.spiegel.de

Saksan syyskuun liittopäivävaalien tulos tarkoitti käytännössä kahta vaihtoehtoa enemmistöhallituksen muodostamiselle. Joko maassa olisi jatkettu “elefanttien avioliittoa” eli konservatiivien ja sosialidemokraattien nk. suurta koalitiota. Tai Saksaan olisi muodostettu liittovaltiotason politiikassa aiemmin kokematon nk. “Jamaika”-koalitio eli CDU:n, CSU:n, vihreiden ja liberaalien yhteishallitus. Jamaika-nimitys tulee siitä, että puolueiden värit – CDU/CSU:n musta, vihreiden vihreä ja liberaalien keltainen – ovat samat kuin Jamaikan lipussa. Keväällä Schleswig-Holsteinissa muodostettu “Jamaika”-osavaltiohallitus antoi toivoa, onhan Saksassa perinteisesti juuri osavaltioiden tasolla kokeiltu epätyypillisiä hallitusvaihtoehtoja.

Jo alusta lähtien oli selvää, että puolueiden näkökannat ovat kaukana toisistaan. Tutkijan näkökulmasta tässä ei ole mitään yllättävää: useimmilla puolueilla voidaan kohtuullisen helposti tunnistaa minimi- ja maksimipositiot, joiden väliin jää oletettu neuvotteluvara. Eri asiakysymyksiä voidaan kytkeä toisiinsa, jolloin saada näkyviin puolueiden liikkumatila kaksiulotteisella koordinaatistolla. Hallitusneuvotteluissa kyse on siitä, saadaako eri puolueet liikkumaan sellaisiin pisteisiin, joka osuu eri puolueiden oletettujen liikkumatilojen leikkauspisteeseen. Kun lähtökohtaisesti ideologiset erot ovat suuret, kaikilta osapuolilta odotetaan merkittävää liikkuvuutta.

Liberaalien puoluejohtajan Christian Lindnerin mukaan pääsyy oli “puuttuva luottamus”. Ehkä näinkin, mutta varmasti liberaalien muistissa on vielä vuosina 2009-2013 Merkelin johdolla hallinnut musta-keltainen koalitio, joka päättyi liberaalien täydelliseen mahalaskuun, putoamiseen liittopäiviltä sekä poliittiseen eloonjäämistaisteluun. Merkelille myönnytysten tekemisessä oli selvästi raja, jota liberaalit eivät olleet valmiita ylittämään. Se, oliko kyse teatterista, jonka kautta vaa’ankieliasemastaan tietoiset liberaalit uskovat voivansa palata paremmin katettuun hallituspöytään, selviää lähiviikkoina. Mitään takeita taktiikan onnistumisesta ei ole.

Sosialidemokraatit ovat myös ehtineet vakuuttamaan, että heti liittopäivävaalien jälkeen ilmoitettu vetäytyminen oppositioon pätee edelleenkin. Istuva liittopresidentti Frank-Walter Steinmeier – puoluetaustaltaan demari – ei varmasti tyydy tähän päätökseen, vaan pyrkii painostamaan Martin Schulzia esikuntineen toimimaan vanhan demarien periaatteen, “ensin valtio, sitten puolue”, mukaisesti. Vaalitappion kärsinyttä puoluetta voi kuitenkin olla vaikea houkutella mukaan, olisihan suuren koalition 3. laitos kahden vaalitappion kärsineen puolueen koalitio. Eikä sitä varmasti aivan äänestäjienkään tahdonilmauksena voisi pitää.

Uusien vaalien perään kukaan ei Saksassa tunnu haikailevan, etenkin kun kaikkien puolueiden – myös sisäisten riitojen repimän oikeistopopulistisen AfD:n – rivit ovat enemmän tai vähemmän hajanaiset, henkilösuhteet tulehtuneet ja tuoreiden, eteenpäin muillakin kuin raskaiden, tummien renkaiden ympäröimillä silmillä katsovien henkilöiden rivit kovin, kovin harvat. Eikä lisäksi ole mitään perusteita olettaa, että uudet vaalit ratkaisisivat nykyisen pattitilanteen. Pikemminkin riskinä on entistä vahvemmin protestin sävyttämä vaalitulos, joka entisestään nakertaisi parlamentaarisen demokratian legitimiteettiä. Viimeinen vaihtoehto, vähemmistöhallitus, olisi Merkelille painajainen, hän kun on perustanut koko kansleriaikansa vakaiden ja luotettavien enemmistöjen varaan. Tämän lisäksi vähemmistöhallituksilla on Saksassa historiallinen taakkansa; niiden katsottiin osaltaan myötävaikuttaneen Weimarin tasavallan (1919-1933) poliittiseen romahdukseen ja ensimmäisen saksalaisen demokratian murentumiseen kansallissosialistiseksi diktatuuriksi.

Saksa oli pitkään Euroopan vakauden linnake ja edelleen Merkelin ansioksi on luettava hänen sitoutumisensa Euroopan integraatioon. Samalla on kuitenkin syytä huomata, että Merkel ei ole mikään uudistaja tai ratkaisija, vaan pragmaattinen asioiden hoitaja ja status quon puolustaja. Tämä jäi monilta näkemättä pääosin siksi, että integraation piirissä on jo pidempään vallinnut ilmeinen ideavaje sen suhteen, miten Eurooppaa tulisi kokonaisuutena – maanosana, poliittisena yhteisönä, talousliittona ja kansainvälisenä toimijana – kehittää ja rakentaa. Kovinta ääntä ovat viime aikoina pitäneet ne, joiden mielestä paluu menneisyyteen on paras ratkaisu. Rohkenen väittää, että tämä ideavaje alkoi nakertaa integraatiota jo kylmän sodan päättymisen jälkeen 1990-luvun alussa, kun integraation perustana ollut maailmanjärjestys alkoi murentua. Ne muutamat rohkeat askeleet, jotka yritettiin 2000-luvun alussa ottaa, jäivät ottamatta, kun eurooppalaiset itse pelästyivät omaa hetkellistä rohkeuttaan.

Emmanuel Macronin myötä kuilu “vanhan” ja “uuden” ajattelun välillä on jälleen tehty näkyväksi. Pitkästä aikaa Euroopassa on valtionpäämies, jolla on (utooppinen) näkemys huomisen Euroopasta. Ja jolla on rohkeus sanoa ääneen se, millaisen Euroopan hän haluaisi eurooppalaisille rakentaa. Olisi tietysti helppoa kuitata kaikenlaisten emmanuelmacronien puheet idealistiseksi höpö-höpöksi. Se olisi kuitenkin älyllistä pelkuruutta, joka niin usein on koitunut ihmiskunnan turmioiksi. Jos meillä on hiukankin arvostusta ja kunnioitusta jäljellä Robert Schumania, Jean Monnet’ia, Konrad Adenaueria tai Charles de Gaulle’ia kohtaan, me haluamme vaalia ja hoitaa sitä hedelmää, jonka he istuttivat sodan runteleman Euroopan maaperään ja josta versoi se vapauden, hyvinvoinnin ja rauhan maanosa, joka Eurooppa yhä vielä tänäänkin suurelta osin on.

Joissakin kommenteissa nykyistä menoa Euroopassa on verrattu “hulluun vuoteen 1968”. Jos tuolloin sodan kokeneen sukupolven haastoi sodan jälkeen syntynyt sukupolvi, tänään haastajina olisi kylmän sodan jälkeen varttunut sukupolvi. Muita analogioita oletetaan löytyvän taistelusta radikaalien poliittisten muutosten puolesta tai taistelusta rahan valtaa ja “establishmentia” vastaan, mutta myös vieraantumisesta vanhaa valtaa kohtaan. Voi luottaa siihen, että ensi vuonna, kun vuodesta 1968 tulee kuluneeksi 50 vuotta, analogioita aletaan nähdä vähän siellä sun täällä.

Itse olen kuitenkin samoilla linjoilla 1968-aktiivin, saksalaisen Daniel Cohn-Benditin kanssa: Vaikka vuosi 1968 muutti maailmaa, sen debatin toistamisella emme pääse eteenpäin. Yhteiskunta on nyt toinen ja Eurooppa tarvitsee erilaista keskustelua. Mutta Eurooppa tarvitsee keskustelua, dialogia, jonka kautta voidaan luoda vaihtoehtoja päästä eteenpäin, ulos nykyisestä ideaköyhyyden ja älyllisen lamaannuksen tilasta. Kansalaisia pitää rohkaista keskustelemaan, mutta keskeinen rooli pitää olla asiantuntijoilla, tutkijoilla, ajattelijoilla – heidän pitää antaa keskustelulle suunta ja raamit. Keskustelun rinnalle tarvitaan aitoa politiikkaa eli kamppailua erilaisten vaihtoehtojen välillä sekä kykyä tehdä päätöksiä, siis valita tarjolla olevista vaihtoehdoista sen hetkisessä tilanteessa se paras. Loppuviimeksi demokratiassa on kyse kyvystä tehdä yhteisön kannalta hyviä päätöksiä.

Historia ei toista itseään – ei Saksassa sen paremmin kuin Euroopassakaan. Epävarmoina aikoina ihmisellä on taipumus katsoa menneisyyteen, koska sieltä hän voi löytää aikoja ja olosuhteita, jolloin oma asema tuntui turvatummalta. Samalla ihmisellä on vahva taipus unohtaa ne kaikki huonot asiat, jotka olivat huonosti jo “vanhoina hyvinä aikoina”. Tulevaisuus voidaan kuitenkin rakentaa vain vastauksena tämän päivän kysymyksiin, haasteisiin ja toiveisiin. Euroopassa on jo liian pitkään odotettu sitä huomista, jonka ongelmat olisivat helpommin ratkaistavissa ilman syvälle käyviä muutoksia.

Toivottavasti Saksan hallitustunnustelujen umpikuja on riittävä sysäys, joka ravistelisi EU:n irti nykyisestä poliittisesta letargiastaan.


Kirjoittaja, dosentti Kimmo Elo on Saksan ja Euroopan historiaan ja politiikkaan erikoistunut Helsingin yliopiston poliittisen historian yliopistonlehtori sekä Schuman-seuran uusi puheenjohtaja.

Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.