Analyysi: “Onko Saksan hallitusohjelmaluonnos hyväksi Euroopalle?”

Saksan kuukausia jatkuneet hallitusneuvottelut on saatu yhteen välimaaliin, kun virkaatekevän liittokansleri Angela Merkelin johtamat kristillisdemokraatit (CDU), heidän baijerilainen sisarpuolueensa (CSU) sekä Martin Schulzin (vielä) johtamat sosialidemokraatit (SPD) pääsivät sopuun hallitusohjelmasta. Marraskuussa kariutuneet neuvottelut nk. Jamaika-koalition – siis CDU/CSU:n, vihreiden ja liberaalien (FDP) yhteishallituksen – muodostamiseksi pakottivat sosialidemokraatit peräytymään syyskuun vaali-iltana annetusta lupauksesta olla osallistumatta uuteen suureen koalitioon, “GroKoon”. Kun Euroopassa on kovasti odotettu Saksan hallitusratkaisua, on hyvä kysyä, mitä hallitusohjelmaluonnoksessa sanottu voisi tarkoittaa Euroopan kannalta.

Saksa näyttää siis olevan matkalla uuteen suureen koalitioon ja Angela Merkel neljännelle – ja viimeiselle – kaudelleen liittokanslerina. Jamaikasta tulikin “grokodiili”, jonka osa sosialidemokraateista pelkää syövän puolueen jo ennestäänkin pohjamudissa rämpivän kannatuksen. Vuoden 2017 historiallisen huonoa vaalitulosta on SPD:n piirissä haluttu selittää juuri vuosina 2013-2017 Saksaa hallinneella edellisellä suurella koalitiolla. Vaikka tässä selitysnarratiivissa on myös palanen totuutta, sosialidemokratian kriisi on yleiseurooppalainen ilmiö, ei mikään saksalaisten yksinoikeus. Yhteisöllisyyttä ja vahvaa valtiota korostava aate ei näytä puhuttelevan yksilöyhteiskunnan jäseniä, etenkin kun aatteen yllä leijuu monien mielestä edelleen vahva tehtaanpiippujen savun tuoksu. Vaikka prekariaattiluokan ongelmat ovat tänään monelta osin samankaltasia kuin teollistumisen alkuaikoina, nykyinen poliittinen diskurssi kehystää nämä enemmän yksilöiden kuin yhteiskunnan ongelmiksi.

Sosialidemokraattien vaatimuksesta Eurooppa-teema nostettiin hallitusohjelmaluonnoksen kärkeen, joskaan mistään kärkihankkeesta ei voida puhua. Heti kättelyssä palautetaan mieleen perusasiat ja muistutetaan EU:n olevan historiallisesti ainutlaatuinen, menestyksekäs rauhanprojekti. Tätä tuskin kovin moni asettaa kyseenalaiseksi edes näinä kansainvälisen politiikan jännittyneinä aikoina. Yhtä mieltä ollaan varmasti myös siitä, että Saksa on yksi integraation suurista hyötyjistä, minkä lisäksi Saksan sitoutuminen (ja sitoutttaminen) integraation viitekehykseen on ollut olennainen edellytys rauhalle, vakaudelle ja hyvinvonnille Euroopassa.

Mutta kuten tunnettua, mennyt menestys ei ole tae tulevasta. Maailmanpolitiikan koordinaatit ovat jo pitkään olleet liikkeessä. Euroopan lähialueilla – erityisesti idässä ja etelässä – riittää konflikteja ja ongelmia, joiden heijastusvaikutukset näkyvät myös EU:n piirissä. Oman lisänsä tuo Donald Trumpin lievästi ilmaistuna tempoileva ulkopolitiikka, joka paitsi lisää epävakautta ja vähentää ennustettavuutta transatlanttisissa suhteissa, myös osaltaan edistää Kiinan globaalin aseman vahvistumista. Suurin virhe Euroopan taholta olisikin jättäytyä vapaaehtoisesti sivustakatsojaksi sen sijaan, että se pyrkisi aktiivisesti luomaan itselleen aseman osana globaalia maailmanjärjestystä – ja siten pystyisi puolustamaan ja ajamaan eurooppalaisille tärkeitä intressejä ja tavoitteita.

Hallitusohjelmaluonnoksessa EU määrittyy rauhanyhteisönä (Friedensgemeinschaft) klassisen “siviilivallan” käsitteen merkityksessä. Tavoitteena on edistää rauhaa, vakautta ja hyvinvointia sekä EU:n sisällä että sen lähialueilla. Luonnoksessa on, luonnollisesti, pitkä lista asioita, joita EU:ssa halutaan vahvistaa – kiinnostavin osa liittyy kuitenkin leipätekstissä aukikirjoitettuihin linjauksiin siitä, mitä tulisi tehdä, jotta näihin tavoitteisiin päästäisiin.

Euroopan parlamentin aseman vahvistaminen on ensimmäinen asia. Lähes oppikirjanomaisesti Euroopan parlamentti nähdään poliittisen kamppailun keskeisenä areenana, jota vahvistamalla vahvistetaan myös eurooppalaista demokratiaa. Hyvä näin, mutta paralementarismin vahvistamiseksi olisi toki toivottavaa, että tarkasteluun otettaisiin koko poliittinen järjestelmä ja pyrittäisiin vahvistamaan sen edustuksellisuutta. Federalistinen hallintomalli, jossa myös luonnoksessa vahvasti tuetut alueet saisivat äänensä paremmin kuuluviin ja päätöksenteko hajautettaisiin keskustan ja periferian välille selkeillä vastuunjaoilla olisi tässä suhteessa harkitsemisen arvoinen ratkaisu.

Euroalueen – ja laajemmin EU:n taloudellisen perustan – uudistaminen on toinen asia. Tässä suhteessa hallitustunnustelijat lienevät kokeneet olevansa hieman puun ja kuoren välissä, kun Ranskan presidentti Emmanuel Macron on omilla ajatuksillaan ohjannut keskustelua. Nähtäväksi jää, millaisia konkreettisia muotoja luonnoksessa mainitut “rakenneuudistukset” lopulta saavat. Selvää kuitenkin näyttäisi olevan, että Saksa on jonkin verran peruuttamassa menokuri-politiikastaan ja valmis tekemään joitakin myönnytyksiä. Euroalueen valuvikojen korjaamiseksi vaadittavan talous(poliittisen)unionin muodostamiseen hallitusohjelma ei kyllä anna edellytyksiä. EU:n budjetin osalta peräänkuulutettu “molemminpuolinen solidaarisuus” tarkoittanee käytännössä sitä, että jos jäsenvaltiot haluavat jatkossakin EU:lta taloudellista tukea, vastineeksi niiden tulee olla valmiita kompensoimaan brexitin aiheuttamaan aukkoa EU:n tulopuolella. Lainaahan EU ei edelleenkään voi menojensa kattamiseksi ottaa.

Saksan ja Ranskan merkitys EU:n uudistamiselle on kolmas pointti. EU:n uudistaminen voi luonnoksen mukaan onnistua vain, jos Ranksa ja Saksan työskentelevät yhdessä ja kaikin voimin tämän eteen. Ylipäätään nämä kaksi maata nostetaan uudistamisen ja innovoinnin kärkeen, mikä ei välttämättä kaikilta osin vastaa ainakaan nykytodellisuutta. Lukisin tätä kohtaa pikemminkin jonkinlaisena ennakkoperusteluna “monen nopeuden Euroopalle”. Riskinä tietysti on, että jos Pariisi-Berliini-akselin asettamat askelmerkit eivät sovi kaikille, EU:n sisälle voi muodostua toinen toisiaan kyräileviä klikkejä. Se taas olisi ristiriidassa pyrkimyksen vahvistaa EU:n yhtenäisyyttä kanssa.

Hallitusohjelmaluonnosta kannattaa lukea myös Martin Schulzin argumenttina, jolla hän pyrkii osoittamaan lopullisen päätöksen hallituksen kohtalosta tekevälle SPD:n jäsenistölle, että puolue(johto) on kyennyt saamaan ohjelmaan vahvan demarikädenjäljen. Ulkoministerin paikkaa tavoittelevalle Schulzille kyse on myös poliittisesta henkiinjäämisestä – jäsenistön “Nein” tarkoittaisi lähes varmasti Schulzin uran päätepistettä Saksassa. Kun huomioidaan Schulzin vahva Eurooppa-myönteisyys, hallitusohjelmaluonnoksen ympäripyöreät kirjaukset kertovat lähinnä siitä, että Angela Merkel on tehokkaasti onnistunut vesittämään suurimman osan Schulzin visioista.

Jos Saksassa tehdään “grokodiili”, Merkelin hallitus tulee jatkamaan varovaisten ja pienten askelten politiikkaa. Ohjelmasta on vaikea lukea esiin minkäänlaista suurta Eurooppa-poliittista euforiaa tai vastausta Emmanuel Macronin paikoin pilviä hipoviin ajatuksiin Euroopan tulevaisuudesta. Tai no, onhan varovaisuus ja pidättyvyys myös vastaus. Ohjelma on tekijöidensä – vaalit hävinneiden, pakkoraossa “grokodiiliään” sorvaavien puolueiden – näköinen. Aloite EU:n tulevaisuudesta on mielestäni siirtymässä Kanzleramtista Élysée-palatsiin, mutta samalla näiden kahden valtakeskuksen keskinäisriippuvuus tulee kasvamaan. Valtakamppailujen sijaan huomio tulisi kuitenkin suunnata ratkaisua odottaviin kysymyksiin ja ihmisiin, kansalaisiin näiden takana. Globaali järjestelmä ei anna mitään ilmaiseksi ja nykyisessä tilanteessa on eurooppalaisten itsensä käsissä päättää, millaisella yhteisöllä he haluavat paikkansa ottaa osana globaalia maailmanjärjestystä. Tähän kysymykseen Saksan hallitusohjelmaluonnoksen linjaukset eivät anna kovinkaan vakuuttavia vastauksia. Luottakaamme siihen,  että tulevat teot puhuvat puolestaan.


Dos. Kimmo Elo on Schuman-seuran puheenjohtaja ja Saksaan ja Eurooppaan erikoistunut Helsingin yliopiston yliopistonlehtori.

Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.