Paavo Okko Schuman-blogissa: “Rahaliittoa voidaan kehittää alkuperäisestä ideasta luopumatta”

Rahaliittoa voidaan kehittää alkuperäisestä ideasta luopumatta

Euroalueen kasvusta huolimatta talous- ja rahaliiton rakenteelliset heikkoudet ovat olemassa. Näin on vaikka velkakriisin aikana paranneltiin finanssipolitiikan koordinaatiota ja rakennettiin hallitustenvälisenä yhteistyönä alkuperäiseen sopimukseen kuulumaton uusi vakausmekanismi. Myös pankkiunionin rakentamisessa on jo edistytty. Euro on kuitenkin edelleen valuutta ilman valtiota. Uudistustyön vedenjakajaksi näyttää muodostuvan kysymys, voiko se tapahtua ilman jäsenmaiden yhteisvastuun kasvattamista. Pitääkö edetä kohti liittovaltiomaista rakennetta, vai voidaanko alkuperäinen idea itsenäisten mutta vastuullisten maiden yhteisestä rahasta pelastaa.

Talous- ja rahaliiton säännöt keskittyivät torjumaan ennalta jäsenmaan liiallista velkaantumista, eivätkä ne sisältäneet mitään siltä varalta, että jäsenmaa kuitenkin ajautuu maksukyvyttömäksi. Koska jäsenmaille ei ollut säädetty yhteisvastuuta veloista, ekonomistit luottivat ennalta siihen, että liikaa velkaantuvan valtion velan korko nousee. Markkinat eivät kuitenkaan uskoneet, että hädän tullen jäsenmaata ei auteta (no bail-out -ehto). Kreikkakin sai lainaa pitkään miltei samalla korolla kuin Saksa tai Suomi. Kun Kreikka ajautui vaikeuksiin, piti hätäisesti rakentaa ensin väliaikainen ja sitten pysyvä vakausmekanismi. Samalla huomattiin, että eurovaltioiden ja pankkien välille oli syntynyt sellainen kytkös, että valtion velkajärjestely kaataisi pankkeja.

Markkinakurin ja sijoittajavastuun elvyttäminen eurovaltioiden velkakirjojen markkinoilla ja jäsenvaltion hallitun velkajärjestelyn mahdollistaminen olisivat tapoja korjata euron valuvikoja. Eurovaltioiden velkaantumisen ei saisi myöskään horjuttaa pankkeja niin kuin velkakriisissä kävi. Näihin kysymyksiin on ratkaisuja tarjolla myös niin, että yhteinen valuutta voi toimia ilman yhteistä valtiontalouttakin. Se vaatii vain parempia sääntöjä ja niiden noudattamista.

Suomen ja seitsemän muun EU-maan valtiovarainministerien kannat uudistustyöhön on esitetty äskeisessä kannanotossa. Euromaista Suomi on Baltian maiden ja Hollannin sekä Irlannin kanssa yhteisellä linjalla: kehitetään muttei edetä liittovaltion suuntaan. Myös euroon kuulumattomat Ruotsi ja Tanska ovat kannanotossa mukana.

Saksalaisten ja ranskalaisten taloustieteilijöiden äskeinen uudistusaloite sisältää laajan ohjelman. Siinä on eräitä piirteitä, jotka voivat olla edellä mainitun yhteisen kannanoton näkökulmasta liian pitkälle yhteisvastuuta kasvattavia. Pääosin esitys pitäytyy kuitenkin perussopimuksen hengessä. Ekonomistien mukaan riskejä voidaan jakaa ja hallita ilman uutta yhteisvastuullisuutta antamalla markkinakurille paremmat mahdollisuudet toimia ja rakentamalla valtion hallittu velkajärjestelymenettely. Näin tehostuisi sekä liiallisen velkaantumisen jarru että olisi turvaverkko lainamarkkinoilta pudonneille valtioille. Otan ekonomistien ehdotuksesta esille pari keskeistä näkökulmaa.

Yksi keskeinen tavoite on luoda nykyistä turvallisemmat valtionvelkakirjat euroalueelle ilman yhteisvastuuta. Idea perustuu pääomamarkkinoiden vanhaan keksintöön eli arvopaperistamiseen. Tietystä joukosta valtionlainoja muodostetaan uusi velkapaperi, joka oikeuttaa taustalla olevien velkakirjojen pääomiin ja tuottoihin. Instrumentti asetetaan tarjolle kolmen eri etuoikeusluokan muotoisena. Heikoimman suojan paperin omistajat kantavat velkajärjestelyssä ensimmäisenä sijoittajavastuuta. Toiseksi heikoin luokka osallistuu seuraavaksi ja vahvin luokka vasta sitten, jos edelliset puskuritkaan eivät riitä. Tavoitteena on luoda turvallinen lainamuoto, ja siksi valtaosa uusista instrumenteista olisi todennäköisesti vahvimman suojan papereita. Toivottavasti näissä paketeissa hyvä ja huono tavara pysyvät kunnolla erillään, ettei käy kuin finanssikriisin laukaisseille velkapaketeille: pienikin määrä mätää riitti pilaamaan koko paketin.

Toinen elementti taloustieteilijöiden uudistusehdotuksessa on valtion hallitun velkajärjestelyn mahdollistaminen. Siihen sisältyisi siis sijoittajavastuu edellä kuvattuun tapaan. Tällä olisi kaksi hyvää vaikutusta: se saisi markkinat uskomaan, että valtioiden velkapaperit pitää hinnoitella riskin mukaan ja se antaisin ulospääsytien velkaumpikujaan joutuneelle valtiolle. Velkakriisi opetti, että euromaa joutuu jopa herkemmin maksukyvyttömäksi kuin oman keskuspankin omaava maa. Nykyisen vakausmekanismin välineistöä on syytä terävöittää. Sen kehittäminen Euroopan valuuttarahastoksi ja päätöksenteon vieminen unionin tasolle veisi kehitystä ylikansalliseen suuntaan. Siksi Suomikin on vaatimassa seitsemän muun maan kanssa, että päätöksenteon pitää säilyä nykyisen mekanismin tapaan jäsenmaiden käsissä.

Pankkiunioniin on jo rakennettu sijoittajavastuu, eli omistajien lisäksi velkojat osallistuvat pankin pelastamiseen, eikä valtion tarvitse heti tulla apuun. Jos vielä valtion velkajärjestelyyn saadaan sijoittajia mukaan edellä mainitulla uudella velkainstrumentilla, saataisiin puretuksi valtion ja pankkien välinen kytkös, joka osoittautui kohtalokkaaksi velkakriisissä. Pankkien sijoittamista eurovaltion velkapapereihin pitäisi myös säännellä nykyistä enemmän.

Saksan uuden hallituksen yhteistyö Ranskan kanssa tulee näyttämään, mihin suuntaan edetään. Hyvä että Suomi on mukana kahdeksan maan joukossa linjaamassa, että rahaliiton alkuperäinen idea on pelastettavissa. Rakennetta voidaan korjata markkinoiden itseohjautuvuutta hyödyntämällä ja sääntöjä kirkastamalla aina valtion velkajärjestelyyn saakka. Näin toteutuisi paremmin se perussopimuksen lupaama ehto, jolla Suomikin liittyi euroalueeseen: jäsenmaa ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen toisen jäsenmaan julkista velkaa.


Schuman-blogaaja Paavo Okko on Turun yliopiston Turun kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen professori emeritus.

Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.