Toisinaan on kysyttävä, ketä varten EU on. Usein sitä kysytään silloin, kun mielipiteet EU:sta näyttävät muuttuvan ja keskustelu viriää sen suosiosta tai epäsuosiosta, kritiikistä ja euroskeptisyydestä. Kuka kokee saaneensa jotain EU:lta, miten sen koetaan vaikkapa vahvistavan taloutta tai turvallisuutta?
Kaikki tuskin EU:sta hyötyvätkään samalla lailla tai samaan aikaan. Mielenkiintoisia huomioita on tehty esimerkiksi siitä, että EU on suuressa määrin palvellut niitä, jotka liikkuvat tai haluavat liikkua rajojen yli. Mutta vapaasta liikkuvuudesta ei ole iloa, jos ei erityisemmin halua liikkua. Mitä EU tekee niiden hyväksi, jotka haluavat pysyä siellä missä ovat? Osaako se kertoa, miten se ehkä epäsuorasti heitä tukee?
Nyt keskustellaan siitä, kenen turvallisuutta EU edistää ja millä keinoin. Unioni korostaa entistä selvemmin rooliaan unionin kansalaisten turvallisuuden takaajana, ja hakee tällä ehkä myös kansalaisten suosiota.
Myös EU:n kriisinhallinta esitetään tapana edistää EU:n kansalaisten turvallisuutta. Kokonaan uutta tämä ei ole. 2000-luvun alussa alkaneet kriisinhallintaoperaatiot olivat tapa toimia EU:n rajojen ulkopuolella kriiseissä, joista olisi mahdollisesti levitessään voinut olla kielteisiä seurauksia myös Euroopalle. Uutta näyttäisi nyt kuitenkin olevan keskittyminen ennen muuta maahanmuuttoon turvallisuuskysymyksenä.
Tämä aihe nousi esiin IX Kansallisen turvallisuustutkimuksen seminaarissa Helsingissä 5.11.2019. Jaïr van der Lijn, SIPRI:n ohjelmajohtaja, puhui rauhanoperaatioiden ja maahanmuuton hallinnan yhteyksistä. Jo 1990-luvulla YK:n operaatioiden toimintaan kuului esimerkiksi kotimaahan palaamisessa auttaminen, vaikka niiden ei ajateltu toimivan maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä. Nyt yhteyksiä on yhä enemmän, ja niitä myös vahvistetaan tarkoituksellisesti.
Van der Lijn näkee aiemmin kesäkuussa julkaistussa raportissaan, että epäsäännöllisen maahanmuuton ja ihmiskaupan tai ihmisten salakuljetuksen ongelmat näkyvät kansainvälisissä rauhanoperaatioissa sekä suoraan että epäsuorasti. Operaatio voi joutua avustamaan maan sisäisiä pakolaisia tai huomataan, että salakuljetuksesta taloudellisesti hyötyvät jättäytyvät pois rauhanprosessista. Epäsuorasti nämä ongelmat rasittavat entisestäänkin heikon kohdevaltion voimavaroja ja ruokkivat konflikteja.
Hänen mukaansa EU:n kriisinhallintaoperaatioiden kärki on vuodesta 2016 enenevässä määrin kohdistunut ihmisten kauppaan ja salakuljetukseen sekä maahantuloon. Esimerkiksi EU:n rajavalvontaoperaatio EUBAM Libyassa sai viime vuonna uudistetun mandaatin, jonka mukaan sen tehtävä on auttaa Libyan viranomaisia rajanvalvonnan kehittämisessä ja järjestäytyneen rikollisuuden torjunnassa. Myös EUCAP Sahel Niger ja EUCAP Sahel Mali on suunnattu rajanvalvontaan. Ne auttavat paikallisia viranomaisia ja keräävät esimerkiksi tietoa salakuljetuksen reiteistä ja toimijoista. Toisaalta ne myös tarjoavat tietoa maahanmuuttoa aikoville ja tukevat vapaaehtoista kotiinpaluuta.
Van der Lijn näkee tässä selviä etuja: operaatiot voivat todella helpottaa ihmisten paluuta ja heidän integroimistaan takaisin, suojella ja turvata heitä, ja toisaalta myös suojella humanitaarisia toimijoita. Mutta kriisinhallintaoperaatiot eivät ole parhaimmillaan maahanmuuttoasioissa. Niiden tulisi olla vain yksi osa laajempaa strategiaa. Jos ne keskittyvät perustehtävään, turvallisuustilanteen parantamiseen ja tilanteen vakauttamiseen, muut voivat tahoillaan selviytyä omista tehtävistään paremmin. Kysymykset esimerkiksi maansisäisestä pakolaisuudesta ovat monimutkaisia ja tarvitsevat paljon tietoa niin ihmisten kokemista uhista kuin oikeudesta, omistusoikeuksista, vähemmistöjen oikeuksista ja poliittisesta taloudesta. Tarvitaan eri järjestöjen ja niiden operaatioiden yhteistyötä, ja alueellista lähestymistapaa, ei ratkaisuyrityksiä yksi maa kerrallaan.
Seminaarissa van der Lijn toi esille, että maahanmuuton ja ihmiskaupan korostaminen voi tehdä operaatioista relevantimpia niiden rahoittajien näkökulmasta. Uhkana on siis toiminnan muuttuminen rahoittajavetoiseksi ja avun politisoituminen.
Muitakin uhkia nähdään. Operaatioiden isäntämaiden suvereenisuus saattaa joutua kyseenalaistetuksi, vaikka EU toisaalta haluaa tukea valtioiden rakenteita ja niiden resilienssiä eli kriisisietoisuutta.
EU:n toimet voivat myös lisätä ahdinkoa, jos ne vaikkapa vaikeuttavat ihmisten vapautta liikkua. Näinkin voi käydä: esimerkiksi ECOWAS-yhteistyöjärjestön maiden keskinäinen vapaa liikkuvuus on maahanmuuton vähentämiseen keskittyvälle EU:lle ongelma – ei saavutus, kuten aiemmin oltaisiin voitu ajatella.
Samassa seminaarissa puhunut Kriisinhallintakeskuksen CMC Finlandin johtaja Kirsi Henriksson sanoi kommenteissaan tämän osoittavan, ettei EU aina toimi omien arvojensa mukaisesti. Operaatiot eivät saisi tehdä sellaista, mistä ei ole apua paikallisille yhteisöille, tai, kuten sanotaan, etsiä afrikkalaisia ratkaisuja eurooppalaisiin ongelmiin.
Kriisinhallinnassa tarvittaisiin strategisuutta ja pitkäjänteisyyttä, mutta juuri ne taitavat olla erityisen vaikeita tavoitteita. Kriisinhallintaa koskeva tutkimus näyttäisi nyt kuitenkin nousevan uudella lailla tärkeään rooliin. Kun kriisinhallinnan vaikutus ja tarkoitus muuttuu, ja sitä myös kyseenalaistetaan, on laajemmalle analyysille ja teoriapohjan vahvistamiselle sekä uutta tilaa että tarvetta.
Schuman-blogaaja Hanna Ojanen on eurooppalaisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan asiantuntija ja Maanpuolustuskorkeakoulun sekä Helsingin yliopiston dosentti.
Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.