Hanna Ojanen Schuman-blogissa: “Strateginen autonomia on EU:lle välttämättömyys – ja velvollisuus”

EU:n strategisesta autonomiasta puhutaan usein ikään kuin se olisi mahdotonta saavuttaa ja sellaisena jälleen kerran osoitus puolustusintegraation epärealistisuudesta. Strategista autonomiaa voi kuitenkin pitää myös normaalina kansainvälisen toimijan ominaisuutena, jonka aste tai määrä voi vaihdella. EU:lla on strategista autonomiaa esimerkiksi kauppapolitiikassa. Autonomia ei ole itseisarvo, vaan pikemminkin väline. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan autonomia on tarpeen, jotta unioni voi saavuttaa tavoitteensa. Autonomia liittyy läheisesti päätöksentekoon ja sen kehittämiseen. Suomikin suhtautuu varovaisen myönteisesti tällaiseen kehitykseen.

Strategisen autonomian välttämättömyys ja vaikeus

Strateginen autonomia on ollut viime aikojen keskeisiä termejä keskustelussa EU:n puolustusulottuvuuden kehittämisestä. Mitä enemmän siitä on puhuttu ja kirjoitettu, sitä sekavammaksi ajatus on näyttänyt menevän. Kun termi yhtäältä herättää epäilyksensekaista innostusta, herättää se toisaalla vahvaa vastustusta.

Monet vastustajista ymmärtävät strategisen autonomian tarkoittavan täysin itsenäistä toimintakykyä, käytännössä sitä, että EU pystyisi huolehtimaan omasta puolustuksestaan ja ehkä laajemminkin Euroopan turvallisuudesta ja puolustuksesta itse, ilman Yhdysvaltain apua. Oli sitten kyse EU:n omasta poliittisesta tavoitteesta tai siitä, että Euroopan on vain varauduttava siihen, että Yhdysvallat itse vähentää osallistumistaan, näyttää tavoite monista mahdottomalta. Se edellyttäisi puolustusmenojen huomattavaa kasvattamista ja sotilaallisten suorituskykyjen päällekkäisyyden lisäämistä, ja kaivaisi pohjaa transatlanttisten suhteiden tulevaisuudelta.

Erityisen hankalia kysymyksiä tällaisen autonomian rakentamisessa olisivat Ranskan ja Saksan näkemysten yhteensovittaminen ja kysymys suhteesta EU:n ulkopuolisiin toimijoihin. Ranskan ja Saksan olisi löydettävä nykyistä suurempaa yksituumaisuutta suurissa kysymyksissä taloudesta ja teollisuudesta, kuten Santtu Lehtinen on kirjoittanut The Ulkopolitist –verkkolehdessä.

EU:n jäsenmaat suhtautuvat eri tavoin siihen, millä lailla EU:sta eroava Iso-Britannia voisi olla mukana. Näkemyseroja tulee myös siitä, miten kasvava puolustusteollinen autonomia vaikuttaa eurooppalaisen puolustusteollisuuden yhteistyömahdollisuuksiin. Komissio linjaa eurooppalaista puolustusrahoitusta niin, että se kuuluu EU-maiden yrityksille pikemminkin kuin EU:n ulkopuolisten maiden yrityksille. Tämä on loogista, mutta monet maat, kuten Ruotsi ja Suomi, ovat tätä vastaan. Esimerkiksi ruotsalainen puolustusteollisuus katsoo, että sen yhteydet vaikkapa yhdysvaltalaisiin yrityksiin ovat investointien kannalta elintärkeitä, ja on huolissaan siitä, että EU:n kasvava autonomia vaikeuttaa niitä.

EU:n jäsenmaat suhtautuvat eri tavoin siihen, millä lailla EU:sta eroava Iso-Britannia voisi olla mukana. Näkemyseroja tulee myös siitä, miten kasvava puolustusteollinen autonomia vaikuttaa eurooppalaisen puolustusteollisuuden yhteistyömahdollisuuksiin. Komissio linjaa eurooppalaista puolustusrahoitusta niin, että se kuuluu EU-maiden yrityksille pikemminkin kuin EU:n ulkopuolisten maiden yrityksille. Tämä on loogista, mutta monet maat, kuten Ruotsi ja Suomi, ovat tätä vastaan. Esimerkiksi ruotsalainen puolustusteollisuus katsoo, että sen yhteydet vaikkapa yhdysvaltalaisiin yrityksiin ovat investointien kannalta elintärkeitä, ja on huolissaan siitä, että EU:n kasvava autonomia vaikeuttaa niitä.

Autonomia edellyttää kykyä yhteistyöhön

Jos kuitenkin lähdetään siitä, ettei autonomia tarkoita yksin toimimista, vaan kykyä toimia tarvittaessa myös yksin, nähdään, ettei kuva ole mustavalkoinen. Autonomia on riippumattomuutta, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa yhteistyökyvyn ja –halun häviämistä. Autonominen kumppani voi itse asiassa olla se kaikkein kyvykkäin kumppani, mutta voi tietysti olla myös se hankalin, koska sillä on enemmän sananvaltaa.

Stiftung Wissenschaft und Politik (SWP) julkaisi äskettäin Barbara Lippertin, Nicolai von Ondarzan ja Volker Perthesin toimittaman raportin “European Strategic Autonomy”. Raportissa määritellään autonomia kyvyksi asettaa prioriteetit, päättää ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ja toteuttaa päätökset, joko yksin tai yhdessä. Autonomisena EU ei siis ole se, joka joutuu hyväksymään muiden määrittelemät säännöt (“rule-taker”).

Raportissa puhutaan autonomistumisesta prosessina. Olennaista on, ettei autonomia ole päämäärä vaan keino: se on keino ylläpitää järjestelmää, saavutettuja arvoja ja etuja. Näin ajateltuna voitaisiin myös hyvin ajatella, että autonomiassa on kysymys vastuusta suhteessa unionin jäsenvaltioihin ja sen kansalaisiin: unionilla on velvollisuus olla toimintakykyinen ja pystyä toimimaan asetettujen tavoitteiden mukaisesti – siis olla autonominen.

EU toimii autonomisesti ja ilmeisen strategisesti esimerkiksi kauppapolitiikassa, ja on toiminut strategisesti myös ilmastokysymyksissä. Sillä on siis strategisen autonomian kykyä.

SWP:n raportti tarkastelee sitä, millaisia keinoja autonomisuuden kasvattamiseen on. Siinä otetaan erityisesti esiin päätöksenteon tehostaminen: määräenemmistöpäätösten lisääminen tai tarpeen mukaan myös toimielinten uudistaminen, kuten YK:n turvallisuusneuvoston kaltaisen neuvoston perustaminen EU:hun. Raportissa huomataan, että olennainen kysymys tässä on legitimiteetti. Uudistus edellyttää, että määräenemmistöpäätöksiä ja Euroopan parlamentin kasvavaa roolia pidetään oikeutettuina. Mutta mistä se kumpuaa? Liittyykö legitiimiys menettelytapaan vai saavutettuihin tuloksiin, vai kenties molempiin? Miten sitä voitaisiin arvioida?

Toinen mahdollinen päätöksenteon uudistus olisi puolustusministereiden järjestyminen omaksi neuvostokseen sen sijaan, että he kokoontuisivat käsiteltävien asioiden mukaan ulkoasiainneuvostossa ulkoministereiden kanssa. Miten mahtaisi puolustusministereiden kiertävä jäsenmaapuheenjohtajuus muuttaa tilannetta siitä, jossa korkea edustaja johtaa ulkoasiainneuvostoa?

Michel Barnier, EU:n Brexit-pääneuvottelija, kirjoitti äskettäin Project Syndicatessa, että hänestä puolustusministereiden neuvosto olisi yksi mahdollisuus. Hänestä tarpeen olisi myös eräänlainen puolustusselonteko, “Strategic defence review”, jossa määriteltäisiin yhteiset uhat ja yhteiset prioriteetit, ja niiden perusteella se, millaista välineistöä ja puolustusmateriaalia unioni tarvitsisi.

Muutos voi alkaa jo Suomen puheenjohtajuuskaudella

Lähtisivätkö tällaiset hankkeet nopeastikin liikkeelle, jos Michel Barnierista tulisi seuraava komission puheenjohtaja? Ja mitä Suomi puheenjohtajamaana olisi mieltä näistä asioista? Uuden hallitusohjelman mukaan Suomen etujen mukaista on vahvistaa EU:n ulkoista toimintakykyä ja yhtenäisyyttä. Ohjelmassa sanotaan myös, että Suomi on aktiivisesti mukana EU-puolustusyhteistyön kehittämisessä. Kahdessakin kohdassa todetaan, että Suomi on valmis tarkastelemaan määräenemmistöpäätöksenteon laajentamista neuvostossa. Suomi etenisi tapauskohtaisesti; ohjelman mukaan ”määräenemmistöpäätöksentekoa voidaan lisätä rajatuilla toimialoilla, mikä mahdollistaa osaltaan riittävän nopean toiminnan unionin ulkosuhteissa”.

Mielenkiintoista on nähdä, mitä ehtii tapahtua Suomen puheenjohtajuuskauden aikana. Ennen muuta on mielenkiintoista nähdä, miten seuraava ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja tätä kysymystä lähtee linjaamaan ja kuinka hyvän yhteisymmärryksen unionin eri toimielimet löytävät.


Schuman-blogaaja Hanna Ojanen on eurooppalaisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan asiantuntija ja Maanpuolustuskorkeakoulun sekä Helsingin yliopiston dosentti. Parhaillaan hän kirjoittaa kirjaa kansainvälisistä järjestöistä.

Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.