Totuus on arkiseen elämään ison oloinen ilmaus, mutta silti sen tavoittelu muodostaa perustan pyrkimiselle hyvään elämään niin yksilön kuin yhteiskunnankin tasolla.
Demokratian toimivuus perustuu sille, että pääsääntöisesti ihmiset puhuvat totta ja haluavat kantojaan muodostaessaan vilpittömästi selvittää toden ja olennaisen tiedon. Se ei tarkoita sitä, että asiat tulkittaisiin aina samalla tavalla, mutta kuitenkin tietty yhteinen pohja on keskustelun ja päätöksenteon kannalta välttämätön asia. Aina on toki ollut myös vapaamuotoisemmin faktoihin suhtautuvia henkilöitä, mutta pääsääntöisesti päätöksenteko on pohjautunut realistiseen kuvaan ympäröivästä todellisuudesta.
Viime aikoina on kiinnitetty paljon huomiota yrityksiin sotkea ulkopuolelta sitä, mikä on totta ja olennaista. Suomen ja muun Euroopan unionin kohdalla tämä on tarkoittanut heräämistä Venäjän informaatiovaikuttamiseen. Se on yksi osa Putinin hallinnon välinevalikoimassa nostaa Venäjä taas edeltäjiensä kaltaiseksi suurvallaksi. Putin on rakentanut valtakoneistoaan paljolti oman taustansa mukaisille turvallisuuspalveluihmisille eli silovikeille. Silovikkihallinto ammentaa vahvasti Neuvostoliiton ja sen turvallisuuskoneisto KGB:n perinnöstä.
Vahvinta informaatiovaikuttaminen on Venäjän sisällä, jossa valtion tiukka ote puoluekentästä, medioista ja muista vapaan yhteiskunnan instituutioista takaa Kremlin haluaman todellisuuskuvan hallinnan. Ulospäin Venäjä kohdistaa informaatiovaikuttamista, jonka tavoitteena on ennen kaikkea herättää hämmennystä ja epäluottamusta. Venäjän edeltäjä, Neuvostoliitto propagoi sosialistisen talousjärjestelmän paremmuutta, mutta nyt ei ole kyse ideologisesta kamppailusta. Nyt on kyse siitä, että Venäjä pyrkii estämään länttä estämästä sitä valtapoliittisten tavoitteidensa tavoittelussa. Se taas onnistuu halvaannuttamalla demokraattista päätöksentekoa tosiasioita sekoittamalla, hämmennystä luomalla ja nykyisen järjestelmän vastustajia tukemalla. Viimeisin tarkoittaa käytännsössä EU-vastaisten voimien tukemista poliittisissa äärilaidoissa.
Euroopan unioni on herännyt taistelemaan tätä ulkopuolista disinformaatiota monella tasolla. Unionin ulkoasiainhallinnon alla toimii pieni disinformaation vastainen yksikkö, joka verkostonsa avulla käy läpi lähinnä Venäjän levittämää disinformaatiota. Yksikön sivuilta löytyy tietokanta, josta voi hakea valeuutisia ja niiden oikaisuja. Yksikkö julkaisee myös viikottaisen katsauksensa, jonka kuka tahansa voi tilata sähköpostiinsa. Unionilla on myös oma disinformaation vastainen toimintaohjelmansa. Hybridivaikuttaminen, jonka osa informaatiovaikuttaminen on, kuuluu myös yhtenä asiana Suomen EU-puheenjohtajuuden ohjelmaan.
Myös Rinteen hallituksen ohjelmassa kiinnitetään huomiota disinformaatioon:
”Väärän tiedon ja valeuutisoinnin leviämistä ehkäistään edistämällä medialukutaitoa muun muassa opettajankoulutuksessa, kouluissa ja nuorisotyössä. Tietoisuutta hybridivaikuttamisesta lisätään.”
Kyse ei kuitenkaan ole vain ulkoisesta vaikutusyrityksestä, vaan disinformaation käyttö poliittisena välineenä on lisääntynyt. Eri puolilla maailmaa on nyt nähty myös esimerkkejä siitä, miten totuuden suhteen välinpitämättömät hallinnot natisuttavat vakaiksi luultujen demokratioiden instituutioita. Toisensa poissulkevien totuuksien tilanteissa syntyy polarisaatiota, kun kaksi käsitystä eivät oikeastaan voi olla samaan aikaan olemassa.
Disinformaatio eri muodoissaan liikkuu tutkitusti parhaiten poliittisissa äärilaidoissa. Suurin osa disinformaatiosta jääkin pyörimään marginaaleihin, mutta viime vuosina on syntynyt vaikutelma, että sillä on yhä parempi pääsy myös valtavirran politiikkaan. Osittain sitä selittää populistististen toimijoiden nousu. Faktapohjaisuudesta irtoaminen kun on tyypillistä nimenomaan populistisemmille liikkeille, joiden viestit ovat parhaimmillaankin hyvin pelkistettyjä. Usein se pelkistys ja suoraviivaisuus lipsahtaa käytännössä disinformaation puolelle.
Hyvä, tai pikemminkin paha, esimerkki tällaisesta tilanteesta oli brittien brexit-kansanäänestys. Kumpikin puoli esitteli argumentteja, jotka kertoivat aivan erilaisista maailmoista. Alkaen jo kansanäänestyspäivää seuraavasta aamusta romuttuivat Leave-kampanjan lupaukset yksi kerrallaan ja paljastuivat valheiksi. Taustalla oli myös brittilehdistön vuosikymmeniä jatkunut tapa esittää EU naurettavassa valosssa ja poliitikkojen estoton halu tavoitella suosiosta leimaamalla EU syylliseksi kaikkeen ikävään ja huonoon.
Remain-puolen pelotteluksi leimatut argumentit sen sijaan näyttävät pitäneen hyvin pintansa asioiden kehittyessä. Ihmiselle on tyypillistä pitää tiukasti kiinni omaksumastaan käsityksestä, jopa epärationaalisuuteen asti. Kun tätä inhimillistä piirrettä vahvistetaan populistisella, asiantuntijuudesta piittaamattomalla politiikalla, voi syntyä brexit-sotkun kaltaisia, demokraattisen päätöksenteon käytännössä halvaannuttavia sotkuja. Briteillä on edessä vuoskymmenten työ setviä sitä, mitä nyt on päässyt tapahtumaan.
Demokratian ydin on se, että eri tavalla ajattelevat ihmiset voivat toimia yhdessä ja tehdä kompromisseja. Kompromissien pohjalla on oltava suhteellisen jaettu tapa nähdä maailmaa. Sitä yhteistä tapaa nähdä maailma me kukin rakennamme joka päivä. Mitä asiapohjaisemmin kukin pystyy käymään sitä omaa keskusteluaan kasvokkain ja somessa, sitä asiapohjaisempaa on myös kokonaisuus. Joka päivä tarjoutuu jokaiselle tilaisuuksia esittää jokin omaa kantaa tukeva puolitotuus tai jopa valhe. Mitä useammin osaamme vastustaa tätä kiusausta tai jopa tarttua vastaan tulleisiin valheisiin, vaikka ne tukisivat meidän näkemystämme, sitä paremmin voi demokratia ja vapaus.
Kirjoittaja Janne ”Rysky” Riiheläinen (@veitera) on turvallisuuspolitiikkaa aktiivisesti seuraava asiantuntija ja #turpo-bloggaaja.