Saksa ja Ranska – vanhan pariskunnan pitkä ero?
Vuonna 2018 Euroopan unioni (EU) muistuttaa enenevässä määrin riitaista, toimintakyvytöntä taloyhtiötä, jossa asukkaat haluavat kaikki omalla tavallansa korjata ikkunoita, toisessa kerroksessa asuvat huligaanit ärsyttävät, ensimmäisen kerroksen köyhää perhettä uhataan häädöllä ja välttämättömästä putkiremontista ei saada sovittua edes aikataulua. Yksi talon perheistä on jo päättänyt muuttaa pois, vaikka tietääkin jatkossa maksavansa kalliimpaa vuokraa huonommalla alueella, ja monella muullakin on kova kiusaus etsiä muualta. Samaan aikaan insinööriperhe Saksa ja postimiesperhe Ranska yrittävät edistää, vaikka eivät aina pysty sopimaan asioista edes keskenään.
Heissä, jotka pitivät tilannetta kestämättömänä, Emmanuel Macronin valinta Ranskan uudeksi presidentiksi keväällä 2017 herätti uutta toivoa. Syyskuussa 2017 Macron esitteli Sorbonnen yliopistolla pitämässään puheessa oman Eurooppa-politiikkansa päälinjat. Tavoitteena oli, yhdessä Saksan kanssa, saada avattua ennen kevään 2019 Euroopan parlamentin vaaleja kolme umpisolmua: puolustus ja turvallisuusasiat, euroalueen uudistaminen ja yhteinen pakolais- ja maahanmuuttopolitiikka. Puheesta uupui yksi iso asia eli brexitin, Ison-Britannian EU-eron käytännön järjestelyt, joskin se oli tavallaan läsnä muissa kysymyksissä. Macron haluaa vahvaa EU:ta ja vahvaa euroaluetta – mikä samalla tarkoittaa, että Ison-Britannian ero hoidetaan aikataulussa ja yhteisistä säännöistä tinkimättä. Toisin sanoen: brexit ilman sopimusta on ranskalaisille hyväksyttävä (jopa toivottava?), jos sen vastapainona unioni säilyy yhtenäisenä.
Macronin muut ehdotukset olivat varsin kunnianhimoisia, mutta sekä Ranskan sisäpolitiikka että kansainvälinen tilanne muodostivat Macronille alusta alkaen merkittäviä ongelmia. Sisäpolitiikassa uuden presidentin kuherruskausi oli odotetun lyhyt. Vaikka talouden uudistushankkeet ovatkin menneet läpi lakoista huolimatta ja parlamentissa Macronin tuoreella poliittisella liikkeellä on tukeva enemmistä, presidentti on toistuvasti kohdannut sekä poliittisia että imagollisia ongelmia. Kesällä 2018 paljastui, että Macronin turvallisuuspäällikkö Alexandre Benala oli syyllistynyt väkivaltatekoihin ja virka-aseensa väärinkäyttöön. Kolmen ministerin erot lyhyen ajan sisällä eivät ole pelkästään imagollinen, vaan myös poliittinen ongelma: urheiluministeri Laura Flessel ja ympäristöministeri Nicolas Hulot erosivat protestina hallituksen politiikkaa vastaan, kun taas sisäasiainministeri Gérard Collomb erosi palataksensa takaisin paikallispolitiikkaan. Collomb, joka oli yksi Macronin ensimmäisistä, vahvoista tukijoista toimi aiemmin Lyonin pormestarina. Hänen eronsa on aiheuttanut kinaa Macronin ja pääministerin Édouard Philippen tukijoiden välillä. Oma ongelmansa ovatkin mielipidemittauksen, joiden perusteella Ranskan presidentti nauttii heikkoa, laskevaa kansansuosiota.
Tässä kontekstissa Macron ja hänen liikkeensä ovat nostaneet vuoden 2019 Euroopan parlamentin vaalit eräänlaisiksi testivaaleiksi. Macronilla on vielä muutamia ässiä hihassaan: seuraavat presidenttivaalit ovat vasta vuonna 2022, hänellä on vankka ja vakaa enemmistö parlamentissa ja vielä tällä hetkellä Macronin liike näyttää mielipidemittausten valossa olevan matkalla niukkaan vaalivoittoon ensi keväänä. Macronin etu on myös heikko oppositio: oppositiopuolueet ovat joko hajonneet – esimerkkinä taannoinen mahtipuolue sosialistipuolue – tai jakaantuneet ja heikentyneet. Macron soveltaa Euroopan parlamentin vaalien osalta samaa strategiaa kuin presidenttivaalien kampanjassaan: hän asettaa itsensä löysän ”progressiivisten” koalition johtajaksi, jonka koalition viholliset ovat nationalistis-protektionisteja, näistä tärkeimpänä Marine le Penin Front National (nykyään Rassemblement National). Vaikka panokset ovat kovat, testi on ennen kaikkea symbolinen: Macronin agendalla tärkeimmät vaalit ovat vasta vuonna 2022, ja sekä Ranskan perustuslaki että vaalijärjestelmä tukevat istuvan presidentin asemaa. Sisäpoliittisesti merkittävät tulevatkin olemaan vuoden 2020 kunnallisvaalit. Macron onkin valinnut tietoisen strategian, jossa Euroopan parlamentin vaaleilla on korostetun symbolinen merkitys.
Niin Euroopassa kuin kansainvälisestikin Macronin EU-suunnitelma kohtasi ikävän todellisuuden. Nationalismin paluu, populismin nousu ja kansallisten poliittisten kenttien sirpaloituminen hankaloittavat ylipäätään kansainvälistä yhteistyötä. Mutta vakavin isku ovat olleet vaikeudet Saksan kanssa, jossa liittokansleri Angela Merkel on suhtautunut avoimen pidättyvästi Macronin uudistusohjelmaan. Viime aikoina kasaantuneet ongelmat ovatkin vaikuttaneet negatiivisesti Saksan ja Ranskan välisiin suhteisiin, joita pidetään yleisesti koko integraation ydinakselina.
Analyytikko Hans Stark käsitteli Institut Francais des Relations Internationales (IFRI) -tutkimuskeskuksen tuoreessa raportissa Saksan hidasta ja halutonta reagointia Macronin ehdotuksiin. Pääsyyksi hän nosti Saksan sisäpolitiikan: syksyn 2017 vaalien jälkeen uuden hallituksen muodostaminen kesti puoli vuotta, minkä lisäksi sekä liittokansleri Merkel että hänen johtamansa CDU/CSU:n ja sosialidemokraattien (SPD) hallituskoalitio on sekä puolue- että hallitustasolla aiempaa merkittävästi heikompi. Oikeistopopulistisen ”Vaihtoehto Saksalle”-puolueen (AfD) nousu aiheuttaa huolta ja hankaloittaa hallituksen työskentelyä.
Macronin taloudelliset uudistukset ovat myös saksalaisten mielestä vakuuttavia, mutta samalla Merkel haluaisi edelleen säilyttää EU:n sellaisena kuin se tällä hetkellä on. Pariisin ajama ”pienempi, tiiviimpi EU”, joka rakentuisi euroalueen ja erityisesti Saksan ja Ranskan ympärille, nähdään Saksassa ranskalaisten yrityksenä tehdä Saksasta maksumies ja palata Euroopan yhteisöjen aikana vallinneeseen tilanteeseen, jossa Ranska oli Euroopan poliittinen johtaja. Merkel sen sijaan pyrkii säilyttämään hyvät suhteet itäisen Keski-Euroopan maihin sekä Isoon-Britanniaan, vaikka se tarkoittaisi toimintakyvyttömämpi EU. Macronin Sorbonnen puheessaan esittämät ehdotukset vahvasta Euroopasta, joka suojelee eurooppalaisia, hämmentävätkin Saksan hallitusta juuri siksi, että heidän luennassaan nämä näyttäytyvät yrityksenä sitoa Saksan yhä tiiviimmin yhteisiin projekteihin.
Samalla kuitenkin yleinen maailmanpoliittinen tilanne ajaa Ranskaa ja Saksaa lähes väkisin toistensa kylkeen. Italian populistien johtama hallitus on päättänyt kasvattaa maan budjettialijäämään euroalueen vakauskriteereistä välittämättä. Italian pääministeri Giuseppe Conte on myös ennakoinut populistien voittavan Euroopan parlamentin vaalit keväällä 2019 ja puhunut avoimesti koko vanhan EU:n romuttamisesta. Ranskaa ja Saksaa lähentääkin myös huoli koko EU:n tulevaisuudesta, mistä edellä kuvatut ovat vain muutamia esimerkkejä.
Teknisesti ongelman ytimessä on euroalueen uudistaminen eli sen hyvin tiedossa olevien valuvikojen korjaaminen. Macron haluaisi euroalueelle yhteisen valtiovarainministerin ja oman budjetin, josta päättäisi euroalueen parlamentti. Ehdotukset ovat saaneet Merkelin CDU:n takajaloilleen: yhteinen budjetti nähdään Saksassa keinona kanavoida hyvinvoivien maiden rahaa heikon taloudenpidon maille, mihin ei olla valmiita suostumaan – solidaarisuus tulee saksalaisille edelleen budjettikurin ja säästäväisyyden jälkeen. Euroalueen parlamentti puolestaan olisi ristiriidassa ei vain saksalaisen, vaan myös muiden kansallisten parlamenttien budjettivallan kanssa. Euroalueen valtiovarainministerin tärkein tehtävä Saksan näkökulmasta olisi budjettikurin valvonta.
Merkel on kuitenkin antanut kahdessa kohdassa periksi. Ensinnäkin, hän asettui tukemaan euroalueen budjettia, jonka tarkoitus olisi suojella euroalueen maita ulkopuolelta tulevilta talousshokeilta. Ja toiseksi hän antoi ymmärtää, että Saksa olisi valmis kompensoimaan muita jäsenmaita enemmän Ison-Britannian eron aiheuttamia menetyksiä EU:n budjetille. Kuitenkin jo nämä pienet myönnytykset olivat liikaa osalle Merkelin puolueen jäsenistöä.
Tätä taustaa vasten on luonnollista, että Merkel ei varauksetta hyväksy Macronin lähestymistapaa ensi kevään eurovaaleihin: Saksan kansleri vierastaa ajatusta ”kahdesta Euroopasta”, jossa vastakkain olisivat liberaali ja konservatiivis-nationalistinen ajatusmaailma. Hän yrittää saada EU:n toimimaan yhdessä, puhaltamaan yhteen hiileen isojen ongelmien ratkaisemiseksi. Mutta samalla koalitiohallitus Berliinissä kulkee kriisistä toiseen, eikä kellään tunnu olevan aikaa tai energiaa Macronin ideoille suuresta reformista.
Mutta onko Ranskan suhde Saksan kanssa rikki myös syvemmällä tasolla? Ovatko 2000-luvun kriisit pyyhkineet pois ne kuusikymmentä bilateraalisten suhteiden vuotta, jotka alkoivat vuoden 1963 Elysée-sopimuksesta? Le Monden artikkelissaan Sylvie Kauffmann esitti hiljattain seuraavan hypoteesin: Macronin Sorbonnen puhe kuoli jo syntyessään, koska Ranskan ja Saksan suhteessa on ylitsepääsemättömiä ongelmia. Esimerkkinä Kauffmann nostaa esille CDU:ta edustavan parlamentaarikon Norbert Röttgenin toteamuksen: ”Missään vaiheessa Berliinissä ei ollut poliittista aikomustakaan tarttua Macronin esittämään suunnitelmaan.” Kauffmann kuvailee pitkään kytenyttä tilannetta, jossa maat ovat hitaasti erkaantuneet toisistaan ja tulleet toisilleen vieraiksi. Suhteessa Yhdysvaltoihin tai Venäjään, euroalueen ongelmissa ja monissa muissa asioissa Saksan ja Ranskan prioriteetit ja näkemykset ovat jo niin toisistaan poikkeavat, että bilateralismi ei enää yksinkertaisesti toimi. Macron näyttää ymmärtävän tämän ja äänestävän jaloillaan: hän on kuluneen vuoden aikana vieraillut kaikkiaan 14 EU-maassa, muun muassa Suomessa, joissa Ranskan johtajat eivät useinkaan ole aiemmin vierailleet. Vaikka suhteet Saksaan ovat Ranskalle välttämättömät, Macronilla on ilmeinen halu laajentaa Ranskan liittolaisten piiriä.
Kuten Salzburgin huippukokous syyskuun lopussa osoitti, integraation vanhat instituutiot ovat yhä toimintakykyisiä, erityisesti kun halutaan sulkea Euroopan rajoja afrikkalaisilta pakolaisilta silläkin uhalla, että samalla poljetaan ihmisoikeuksia. Mutta onko Kauffmann oikeassa väittäessään, että Saksan ja Ranskan välinen skisma olisi luonteeltaan syvempi kuin pelkkä ohimenevä, tekninen erimielisyys euroalueesta? Monet merkit näyttäisivät viittaavan tähän, mikä voi samalla tarkoittaa EU:n olevan hitaasti näivettymässä siitä tilasta, johon se oli päätynyt kylmän sodan loppuessa. Tuolloin Saksojen yhdistyminen kallisti Ranska-Saksa-akselin tasapainoa taloudellisesti ja poliittisesti kasvaneen Saksan eduksi. Saksa on tänään Euroopan ydin, joka kuitenkin haluaa säilyttää EU:n sellaisena kuin se ollut – tarvittaessa muut jäsenmaat tähän pakottaen. Ranska taas haluaisi toteuttaa euroalueen uudistukset, mutta myös luoda brexitin jälkeen uudenlaisen EU:n Saksan ja Ranskan bilateraalisuuden ympärille.
Integraatiolukon avaamiseen saakka EU jatkaa keskeneräisenä järjestelmänä: monissa asioissa unioni toimii kohtuullisesti, joissakin ongelmissa se itse pahentaa ongelmia – esimerkkinä tiukan talouskuripolitiikan talouskriisiä pidentänyt vaikutus –, joissakin taas se ei tarpeesta huolimatta pysty tekemään nopeita päätöksiä. Viimeisestä esimerkkinä on vuoden 2015 pakolaiskriisi, jolloin EU-maat eivät pystyneet sopimaan yhteisistä toimista, mistä syystä ratkaisut olivat kansallisia, ilman koordinointia ja solidaarisuutta. Eurooppaa on edelleen kansallisvaltioiden Eurooppa, minkä todellisuuden kanssa myös EU joutuu painimaan. Mutta myös valtioiden välillä epävarmuus on lisääntynyt, mitä osaltaan on vahvistanut Saksan ja Ranskan välisen integraatiomoottorin ilmeinen korjaustarve.
Schuman-blogaaja Louis Clerc on Turun yliopiston poliittisen historian professori.
Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.