Syyskuun alussa Suomen Kuvalehden (35/2017) ”kansikuvapoikana” komeili, Dominik Butzmanin ottamassa valokuvassa, Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Kuvaan oli liitetty otsikko: ”Hyytynyt hymypoika. Presidentti Emmanuel Macronin suosio on neljässä kuukaudessa romahtanut. Ja vaikeat asiat ovat vasta edessä”. Kuvan ja otsikon yhdistelmän viesti oli selkeä: Neljän vauhdikkaan kuukauden jälkeen Ranskan uuden päämiehen näyttäisi olevan hiipumassa. Varsinaisessa artikkelissa toimittaja Leena Sharman keskittyi neljässä sivussa käsittelemään Macronin pahimpia munauksia ja tulevaisuuden suurimpia haasteita. Yksi suurimmista on yritys korjata EU:n ja euroalueen valuvikoja.
Suomessa Ranskan EU-politiikkaa pohditaan varsin vähän, mihin syynä lienee tapa katsoa EU-asioita pitkälti Pohjoismaiden ja Saksan kautta. Kuitenkin EU on ollut myös Ranskalle jo pitkään elintärkeä foorumi ja luonnollinen yhteistyöpaikka. Ranska haluaa ja korostaa vahvaa unionia, joka auttaisi sitä sekä taloudellisesti että poliittisesti. Vaikka maailmanpolitiikassa Ranska kuuluu entisten suurvaltojen joukkoon, on se Euroopassa edelleen yksi tärkeimmistä valtioista. Samalla Ranskan suhdetta Euroopan integraatioon voi kuvata lähinnä ambivalentiksi. Jo toukokuussa 1991 Suomen Ranskan suurlähetystö korosti, että ”pohjimmiltaan Ranska kuitenkin yhä edustaa kansallisvaltioiden Eurooppaa ja haluaa pitää elintärkeät turvallisuusratkaisunsa Elysée-palatsin käsissä”. Vaikka tilanne on kuluneiden reilun neljännesvuosisadan aikana muuttunut, arvion perusajatus pätee yhä hyvin tänäänkin. Ranska tasapainottelee edelleen poliittisesti EU:n välttämättömyyden ja hallitustenvälisten refleksien välillä. Näin ollen Macroninkin EU-politiikka unionin instituutioiden sisällä muuttuu tarpeen tullessa Eurooppa-politiikaksi, bilateraalisiksi suhteiksi milloin Saksan, Puolan, tai Ison-Britannian kanssa.
Vuosina 2012-2017 Macronin edeltäjä, Ranskan presidentti François Hollande jätti seuraajalleen monimutkaisen tilanteen, mutta myös vahvat jatkuvuuden perinteet. Vaalikampanjansa aika esittämästään kritiikistä huolimatta Hollande toi jo syksyllä 2012 Ranskan parlamentin ratifioitavaksi eurooppalaisen vakaus- ja kasvusopimuksen, jonka hänen edeltäjänsä Nicolas Sarkozy oli allekirjoittanut saman vuoden helmikuussa. Ainoa ero sopimusten välillä oli, että Hollanden esittämään sopimukseen sisältyi Saksan liittokanslerin Angela Merkelin kanssa neuvoteltu ja Eurooppa-neuvoston hyväksymä nk. ”kasvupaketti”, jonka piti tarjota taloudellisia resursseja talouskasvun vauhdittamiseksi. Samalla Hollande jatkoi vyönkiristys- ja uudistuspolitiikkaa saadakseen Ranskan täyttämään Maastrichtin sopimuksen ehdot. Poliittisesti suurin ongelma oli Hollanden oman puolueen jakaantuminen Eurooppa-politiikassa ja siihen liittyvästä talouspolitiikasta. Ranskan sosialistinen puolueen sisäiset erot olivat revenneet jo vuoden 2005 Nizzan sopimuksen kansanäänestyksessä ja monet puolueen sisällä kritisoivat Hollanden talous- ja sosiaalipolitiikkaa, jolla hän uskoi korjaavansa Ranskan pitkäaikaisia talouspulmia (hidas talouskasvu, suhteellisen korkea työttömyysaste, korkea velkaantumisaste). Myös keskustelu nk. eurobondeista eli euromaiden yhteistä joukkovelkakirjalainoista kuihtui heti alkumetreillä nimenomaisesti Saksan vahvan vastustuksen takia. Ranskassa kritisoitiinkin yleisesti Saksan joustamattomuutta euroalueen kriisinhoidossa, Saksassa puolestaan katsottiin juuri talousuudistusten olevan tie ulos kriisistä.
Macron haluaa murtaa perinteisen politiikan asetelmat
Sisäpoliittisesti Macron on kuitenkin ollut hyvin toisenlaisessa tilanteessa kuin Hollande. Entinen talousministeri nousi presidentiksi poliittisen ”En marche!”-liikkeen tuella, joka käytännössä siirsi sivuun jo olemassa olevia puolueita. Toukokuun presidenttivaalien jälkeen Macronin liike onnistui myös valtaamaan enemmistön Ranskan parlamentin alahuoneen paikoista kesäkuun parlamenttivaaleissa. Kesällä 2017 käydyissä työmarkkinauudistuskeskusteluissa Macron rikkoi ay-liikkeen rivit niin, että vastustus reformeja vastaan on ollut tähän asti melko vähäistä. Presidentin asemaa on vahvistanut myös se tosiseikka, että muut ranskalaiset puolueet ovat tällä hetkellä hajanaisia ja heikkoja. Vasemmiston Parti Socialiste sekä oikeiston Les Républicains yrittävät toipua vaalitappioistaan, Les Républicains’in tapauksessa myös korruptiosyytöksistä. Äärioikeisto puolestaan elää omaa etsikkoaikaansa Marine Le Penin tappion jälkeen, ja Front National’ia repivät rajut sisäiset riidat. Tämän lisäksi poliisitutkinta on parhaillaan tutkimassa Le Penin vaalikampanjan rahoitusta sekä mahdollinen Euroopan parlamentin rahan väärinkäyttö. Vasemmalla laidalla Jean-Luc Mélenchonin yritys luoda hyvän vaalikampanjan aallonharjalla selkeä EU-kriittinen äärivasemmistolainen näyttäisi myös olevan hiipumassa.
Näin ollen Macronin ympärillä näyttäisikin tällä hetkellä leviävän poliittinen rauniokenttä. Presidentti aikoo eittämättä käyttää tätä tilannetta hyväkseen viedäkseen loppuun poliittisten perusoivallustensa: vasemmisto ja oikeisto eivät enää muodosta relevanttia jakolinjaa, vaan poliittista kenttää määrittävät uudet jakolinjat; kansa haluaa selkeää johtajuutta, läsnä olevaa ja aikaansaavaa presidenttiä. Tärkeimmät jakolinjat ovat Macronin mukaan suljettu vs. avoin yhteiskunta, liberalismi vs. valtiokeskeisyys – sekä luonnollisesti Eurooppa-myönteisyys vs. EU-kriittisyys. Vastaavia jakolinjoja on nostettu esille myös viimeaikaisissa tutkimuksissa, joissa on tarkasteltu nk. vakiintuneiden länsimaisten demokratioiden poliittisen kentän murrosta viimeisen 5-10 vuoden aikana.
Macronin Eurooppa-politiikassa jatkuvuus on tähän asti ollut suurimassa roolissa, vaikka uuden presidentin Eurooppa-retoriikassa onkin korostunut integraation periaatteiden vahva puolustaminen. Ensinnäkin, tärkeimmät toimijat ovat aika pitkälti samat kuin aiemmin. Macron itse on Ranskan entisenä talousministeriä vanha tekijä, jolla on hyvät kontaktit niin Saksan kuin Brysselinkin kanssa. Mutta myös hänen ympärillään on paljon samoja henkilöitä kuin aiemmin: Ranskan uusi EU-suurlähettiläs, Philippe Léglise-Costa, on Hollanden entinen neuvonantaja ja eurooppalaisten asioiden asiantuntija. Macron onkin näyttänyt halunsa keskittää päätöksiä ja verkostoitua henkilökohtaisesti Brysselissä ja Berliinissä, jossa hänellä on kontakteja sekä komissiossa että Euroopan parlamentissa, Merkelin lähipiirissä ja saksalaisissa oppositiopuolueissa.
Presidentinvaaleja edeltäneen kampanjoinnin aikana Macron oli ainoa ehdokas, joka vahvasti puolusti Ranskan Eurooppa-politiikkaa sekä toi esille oma vahvan ”uskonsa” Euroopan integraatioon. Hän ei kyseenalaistunut Saksan vaatimuksia Ranskan alijäämän puristamiseksi Maastrichtin sopimuksen asettamiin rajoihin, vaan korosti myös taloudellisen globalisaation mahdollisuuksia sekä tarvetta sopeutua niihin. Hän kuitenkin toi puheissaan esille tarpeen uudistaa EU:ta siten, että se suojelisi paremmin kansalaisia Ranskassa ja muualla globalisaation kielteisiltä vaikutuksilta. Tämä ”suojeleva Eurooppa” (Europe qui protège) ei tarkoita yksinomaan hallitustenvälistä Eurooppaa, vaan myös EU:ta, joka kykenee korjaamaan erityisesti taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia ja epätasapainoja.
Euroopan integraatio taisteluna ja identiteettinä
Macronin EU-politiikka oli vahvimmin esillä syyskuun 26. päivänä, kun presidentti esitteli Pariisin Sorbonnen yliopistossa pitämässään lähes kahdentuntisessa puheessa linjaansa EU-asioissa. Puhe itsessään oli jo poliittinen teko: harvat eurooppalaiset poliitikot uskaltavat tällä hetkellä liputtaa yhtä näyttävästi Euroopan integraation puolesta ja sen nimissä. Macronin puhe rakentui kolmen teeman varaan. Ensiksi, Macron kuvaili Euroopan integraatiota ”taisteluna”. Toiseksi, hän korosti eurooppalaista identiteettiä ja sen monimutkaista, monikielistä olemusta: eurooppalaiset maat ovat jo vahvasti integroituneita ja keskinäisriippuvaisia ja niiden pitää keskinäisissä suhteissaan ottaa nämä tosiasiat huomioon. Brexit-neuvottelut ovat osoittaneet, miten vahvistuviin nationalistisiin tunteisiin nojaava päätös törmää eurooppalaisten maiden keskinäisriippuvuuden todellisuuteen.
Kolmanneksi, puheen suurena retorisena teemana oli näkemys eurooppalaisesta tasosta toiminnallisesti merkityksellisenä politiikan tasona. Yksittäiset eurooppalaiset maat eivät Macroinin mukaan yksin pysty kohtamaan nykymaailman tai tulevaisuuden haasteita, esimerkkinä vaikkapa ympäristöongelmat, talouden kehitys, teknologian muutos, puolustuspolitiikka tai taistelu terrorismia vastaan. Läpi puheen kaikui myös Alan Milwardin ääni: eurooppalaisten maiden tulisi miettiä integraatiota ei eurooppalaisena unelmana, vaan siksi, että toimiva yhteistyö, jossa jokainen maa antaa pieniä osia itsevallasta yhteisiin instituutioihin, on ainoa tapa pelastaa jäsenmaiden suvereniteetti ja turvata niiden toimintakyky. Macron teki eron ”todellisen suvereniteetin” (souveraineté réelle), eli kyvyn toimia maailmassa yhteistyössä muiden kanssa, ja ”klassisen suvereniteetin” välillä, joista jälkimmäinen pitää ”itsenäisyyttä” nollasummapelinä: joko olemme itsenäisiä tai emme, ja pieninkin suvereniteetin jakaminen merkitsee koko itsenäisyyden menettämistä. Macron asettui selkeästi puolustamaan ajatusta, että pienet eurooppalaiset valtiot ovat toimintakykyisempiä – siis itsenäisempiä – kun niillä on ympärillään EU:n yhteistyö.
Retorista aloitusosaa seurasivat sitten konkreettiset ehdotukset, joissa korostui erityisesti melko perinteisesti yhteistyö Saksan kanssa sekä euroalueen vahvistaminen eräänlaiseksi vahvennetun integraation tasoksi. Macron ehdotti uuden Elysée-sopimuksen solmimista Saksan kanssa tammikuussa 2018, mutta myös saksalaisten ja ranskalaisten markkinoiden kokonaisvaltaista integraatiota vuoteen 2024 mennessä. Euroaluetta vahvistettaisiin yhteisellä budjetilla, valtiovarainministerillä sekä omalla parlamentilla. Euroalueen budjetti rahoitettaisiin erilaisilla uusilla eurooppalaisilla veroilla, muun muassa verottamalla ympäristön kannalta haitallista toimintaa. Euroopan alueella pyrittäisiin myös harmonisoimaan sosiaalipolitiikkaa, ja etenkin palkkojen polkemiseen puututtaisiin voimakkaasti. Tämä oli looginen vaatimus, olihan Macron vaalikampanjassaan kritisoinut vuonna 1996 hyväksyttyä direktiiviä liikkuvista työntekijöistä ja pyrkinyt heti valintansa jälkeen saamaan muutoksia tähän direktiiviin. Hän onnistuikin tässä hyödyntämällä perinteistä diplomaattista toimintaa Itä-Euroopan maihin kohdistettuna. Macron onnistuikin hajottamaan Itä-Euroopan maiden rintamaa siten, että lopulta vain Puola, Unkari, Latvia ja Liettua vastustivat direktiivin muuttamista. Vaikka direktiivin kohteena oleva asia on taloudellisesti varsin vähämerkityksinen, oli se Macronille tärkeä sekä sisäpoliittisesti että symbolisesti, koska näin pystyi näyttämään kykynsä ajaa tarvittaessa vahvasti asiaansa juuri eurooppalaisella tasolla.
Puheessaan Macron nosti myös esille eurooppalaisen koulutusliikkuvuuden Erasmus-ohjelman laajentamisen sekä eurooppalaisen puolustuksen vahvistamisen ja yhteistyön lisäämisen. Ranska on jo pitkään korostanut omien puolustusvoimiensa ja tiedustelupalvelujensa roolia koko Euroopan puolustamisessa esimerkiksi Afrikassa, ja vaatinut muilta kompensoivia toimia. Pakolaiskriisin osalta Macron ehdotti EU:n yhteisen maahanmuuttoviraston perustamista sekä kehitysavun rahoittamista erillisen veron avulla. Pitkästä listasta löytyvät myös esimerkiksi yhteisen maatalouspolitiikan uudistaminen sekä transnationaaliset listat Euroopan parlamenttia varten. Ajatus tässä on, että Brexitin myöten vapautuvat 73 brittiläisten europarlamentaarikon paikat täytettäisiin erityisiltä jäsenvaltioiden välisiltä listoilta. Puheen aikana Macron nosti myös toistuvasti esille mahdollisuuden eritahtiseen integraatioon eli mahdollisuuteen edetä integraation eri osa-alueille sekä eri nopeuksilla että erilaisilla jäsenmaiden muodostamilla ryhmillä.
Loppujen lopuksi Macronin Sorbonneen puheen merkittävin ero suhteessa Hollanden vastaaviin yrityksiin oli puheen vahvasti eurooppalaisessa ääneensävyssä. Saksan euroalueen sisällä pitkään ajamaa budjettikuria ei kyseenalaistettu, mutta Macron esitti EU:n syvälle käyvää uudistamista, jotta EU kykenisi hoitamaan tehokkaammin ihmisten sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia. EU:n pitäisi tämän ajatuksen mukaisesti toimia suljettuna markkina-alueena, jossa sosiaalisia järjestelmiä harmonisoitaisiin ja talouspolitiikkaa koordinoitaisiin yhdessä. Macronin aikakaudella talousliberaali EU voisikin heikentyä ja antaa tilaa protektionistisemmalle EU:lle. Macronin Brexitin jälkeinen Eurooppa ei siten olisi täydellinen vapaakauppa-alue muuta maailmaa kohti, vaan pyrkimyksenä on myös sen sisämarkkinoiden suojelun lisääminen. Konkreettisesti tämä tarkoittaa, että Macronin suunnitelmana voidaan nähdä syvenevän integraation rakentaminen Saksan ja Ranskan yhteistyön ympärille. Monen nopeuden Euroopassa Ranskan ja Saksan ”duopoli” muodostaisi Ison-Britannian väistämättömiltä näyttävän lähdön myöten uuden Euroopan ytimet. Tavoitteena on tiettyjen politiikka-alueiden tiiviimpi integraatio, jotta nämä osa-alueet toimisivat tehokkaammin jäsenvaltioiden hyväksi.
Tähän suunnitelmaan liittyy kuitenkin lukuisia kysymyksiä. Miten tämä vahvistettu euroalue rakenneltaisiin, mitkä olisivat sen ydininstituutiot ja millä mailla olisi johtava asema? Suurin kysymys liittyy kuitenkin Ranskan ja Saksan suhteisiin: lähteekö Saksa mukaan?
Siirtyykö integraatioaloite Saksalta Ranskalle?
Vaikka Macronin puheen sisältö oli aika perinteinen, hän on selvästi ottamassa aloitetta EU:n uudistamisessa ja näyttänyt kesäkuusta lähtien kykyään hoitaa asioita samanaikaisesti eri tasoilla, joko bilateraalisesti (esimerkkinä Italian kanssa käydyt keskustelut Le Havren telakan kohtalosta) tai multilateraalisesti. Paljon riippuu kuitenkin tässä EU:n uudistumisessa Saksasta ja monet ovat jo ehtineet julistaa Saksan syyskuun parlamenttivaalien olleen kuolinisku Macronin suunnitelmille. Hankaliksi osoittautuneet hallitusneuvottelut Saksassa heikentävät Angela Merkelin mahdollisuuksia aloittaa suuria muutoksia Euroopassa. Süddeutsche Zeitungin toimittajan Stefan Korneliuksen mukaan Macron on jo pelannut korttinsa huonosti: vaikka Sorbonnen puheessa oli monia hyviä ajatuksia, monen nopeuden Eurooppaa vastustetaan periferiassa ja erityisesti itäisessä Keski-Euroopassa, nk. Visegrád-maissa. Macronin kovat bilateraaliset otteet, mutta etenkin kova kritiikki Unkarin sisä- ja maahanmuuttopolitiikkaan kohtaan herätti näissä maissa voimakasta antipatiaa. Tämän lisäksi euroalueen syventäminen tulkitaan Berliinissä kernaasti saksalaisten veromaksajien rahastukseksi, ja EU:n omat instituutiot tulevat varmasti vastustamaan sekä roolinsa heikentämistä euroalueen vahvistamiseksi että Macronin protektionistisia ajatuksia.
Asetelma on siis kiinnostava. Ranskan Macronilla on edessä vaikea iltapuhde, kun hän yrittää löytää EU:n sisällä tukea uudistusohjelmalleen. Visegrád-maat – Tshekin tasavalta, Slovakia, Unkari ja Puola – ovat jo ilmoittaneet, etteivät tule hyväksymään sellaista monen nopeuden Eurooppaa, jossa euroalue (johon näistä maista kuuluu vain Slovakia) pyrkisi syventämään yhteistyötään. Ranska näyttääkin joutuvan maksamaan poliittista hintaa siitä, että maa on pitkään nähnyt EU:n yhtenäisvaltion kaltaisena organisaationa, jossa ”periferiat” (Visegrád-maat, mutta myös Pohjoismaat) omaavat pienemmän painoarvon kuin ”keskusta”. Tällaisessa tilanteessa tuen saaminen EU:n uudistamiselle voi olla vaikeaa. Mutta ongelmia on myös muualla Euroopassa: Katalonian kriisi Espanjassa jatkuu, keväällä 2018 on vaalit Italiassa ja lisäksi Brexit-neuvottelut eivät ainakaan helpotu seuraavassa vaiheessaan.
Jos Saksaan muodostetaan uusi suuri koalitio SDP:n ja CDU/CSU:n välillä, Macronin ehdotuksille voi kuitenkin löytyä tukea Berliinistä. Tämän hetkisessä tilanteessa näyttää siltä, että Macron haluaa priorisoida Saksan hallituksen muodostumisen jälkeiselle ajalle erityisesti kolme asiaa, joissa Ranska haluaisi edetä mahdollisimman nopeasti: 1) puolustus, 2) talousunioni ja euroalueen vahvistaminen, ja 3) pakolaispolitiikka ja pakolaiskriisin hoito. Tavoitteena olisi työskennellä yhdessä Saksan uuden hallituksen kanssa niin intensiivisesti, että merkittäviä päätöksiä saattaisin jo ennen vuoden 2019 Euroopan parlamentin vaaleja. Yhteisen puolustuksen syventämisen tueksi perustettu yhteistyörakenne PESCO (Permanent Structured Cooperation) sekä kasvava paine purkaa Libyassa olevat pakolaisleirit indikoivat kasvavaa aktiivisuutta. Ranskan ja Saksan muodostaman integraatiomoottorin uudelleenkäynnistäminen on osoittautunut Macronin Sorbonnessa pitämän puheen jälkeen vaikeaksi, mutta kone voi alkaa ottaa kierroksia jahka Saksassa saadaan muodostettua uusi hallitus. Oman ongelmansa voi aiheuttaa Merkelin heikentynyt asema. Oikeistopopulistisen, vahvasti EU- ja maahanmuuttokriittisen ”Vaihtoehto Saksalle”-puolueen (AfD) nousu liittopäivien kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi nostaa sisäpoliittisia panoksia ja tekee Saksan politiikasta vähemmän ennustettavaa – vaikka niukka Eurooppa-politiikka pysynee samana. Mutta kategorinen ”ei” kaikkiin Macronin ehdotuksiin saattaisikin vahingoittaa Ranskan uuden presidentin sisäpoliittista pääomaa, hankaloittaa hänen asemaansa, ja siten vaikuttaa negatiivisesti EU:n perusakselin toimintaan – mukaan lukien Merkelin asema. Saksan ja Ranskan kasvava sisäpoliittinen keskinaisriippuvuus lieneekin sata vuotta ensimmäisen maailmansodan jälkeen eräs kiinnostavimmista eurooppalaista muutoksista.
Kirjoittajan lukuvinkit aiheesta kiinnostuneille:
- Guyomarch, Alain; Howard Machin & Ella Ritchie, France in the European Union, Palgrave 1998
- Rieker, Pernille, French Foreign Policy in a Changing World. Practising Grandeur, Palgrave 2017
Kirjoittaja Louis Clerc on poliittisen historian professori Turun yliopistossa. Hänen tutkimusintressejään ovat Ranskan politiikka, kansainvälisten suhteiden historia, Suomen ulkopolitiikka, Julkisuus- ja kulttuuridiplomatia ja propaganda
Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.