Paavo Okko Schuman-blogissa: “Itämeren alueelle iski disintegraatio 80 vuotta sitten – nykyinen integraatio korjaa sen jälkiä”

Taloudellista integraatiota ohjataan poliittisilla päätöksillä. Nyt tuli 80 vuotta siitä, kun Saksan ja Neuvostoliiton sopimus etupiirijaosta (Molotov-Ribbentrop–sopimus 23.8.1939) solmittiin. Sitten tuli sota, eikä jako toteutunut sovitulla tavalla. Sodan jälkeen NL sai suunniteltua laajemman etupiirin vaikkei Suomea kokonaan saanutkaan. Lopputulos oli kuitenkin, että Itämeren alueelle nousi uusi raja, joka esti tehokkaan taloudellisen yhteistyön noin 50 vuoden ajaksi. Euroopan unionin laajeneminen Suomeen ja Baltian maihin johti aikanaan siihen, että NL:n etupiiriin sovitut maat – ja enemmänkin – kuuluvat nyt EU:hun.

Nämä historialliset tapahtumat tarjoavat ajateltavaa siltä kannalta, kuinka talouden institutionaalinen toimintaympäristö vaikuttaa kasvuun. Panostekijöiden määrän ja tuottavuuden vaikutus kasvuun ei riitä selitykseksi, jos haluamme ymmärtää maiden kasvueroja pitkän päälle. Pitää löytää myös tekijöitä, jotka selittävät tuottavuuden vauhdissa havaittuja eroja. Kasvuun vaikuttavat laajemmin katsottuna myös talouden luonnonolosuhteet, sen instituutiot ja sen suhteet muihin talouksiin (integraatio).

Suomen ja Viron historian vertailu tarjoaa tästä esimerkin. Maiden BKT asukasta kohti oli 1930-luvun lopulla samaa suuruusluokkaa. On vaikea kuvitella, että jos Viro olisi jäänyt itsenäiseksi, sen BKT-taso olisi vajonnut alle puoleen Suomesta 1990-luvulle tultaessa. Vaikka BKT-vertailussa – ja varsinkin hyvinvointivertailussa – on omat ongelmansa, ero on niin suuri, että jotain olennaista on tullut väliin. Vastaukseksi sopii hyvin, että Viron talouden institutionaalinen rakenne ja sen suhde muihin talouksiin oli pitkään kasvun kannalta epäedullisempi kuin Suomen.

Eipä siis ihme, että Baltian maatkin tunsivat itsenäistymisen jälkeen vetoa päästä EU-integraation piiriin – aina yhteiseen rahaan saakka. Siellä ei saanut sijaa sellainen epäilys, että integraatio tekee rikkaat maat ja alueet entistä rikkaammiksi ja köyhät köyhemmiksi. Enemmänkin uskottiin siihen positiiviseen näkemykseen, että kun mailla on pääsy samoille markkinoille ja samanlaisen teknologian käyttämiseen, toteutuu ns. konvergenssi eli henkeä kohti lasketut tulotasot lähestyvät toisiaan. Sitä näkemystä pääsääntöisesti tukee myös taloustutkimus, eikä Baltian maatkaan ole tehneet siitä poikkeusta.

Erot ovat edelleen kuitenkin suuret. Eurostatin mukaan viime vuonna BKT henkeä kohti suhteessa EU:n keskiarvoon vaihteli niin, että Viron taso oli 81 %, Latvian 70 % ja Liettuan 81 % EU:n keskiarvosta. Suomen BKT/asukas oli 110 % EU:n keskiarvosta. Nämä vertailut on tehty ns. ostovoimapariteettiperiaatteella, jonka pitäisi antaa vertailukelpoista tietoa, mutta näitäkin voidaan tehdä useammalla tavalla. Jos laskelma tehdään ilman hintatasokorjausta, on ero EU:n keskiarvoon ja Suomeen huomattavasti suurempi.

EU-jäsenyyden aikana Baltian maat ovat ottaneet muiden etumatkaa selvästi kiinni, eli integraatio on tässä mielessä toiminut toivotulla tavalla. Suomen osalta on viime aikoina käynyt hiukan päinvastoin. Olimme 10 vuotta sitten ostovoimapariteetilla mitattuna noin 20 % EU:n keskiarvon yläpuolella. Nykyisellä kasvuvauhtierolla Virolta menisi kuitenkin 20-30 vuotta Suomen kiinniottamisessa. Sinä aikana ehtii tapahtua tietysti paljon sellaista, jota emme pysty nyt näkemään.

Niinpä nykytilanteessa tunnemme huolta edessä olevasta laskusuhdanteesta sekä EU:n kehityksestä pitkän päälle. Baltian maissa kasvuvauhdit ovat vielä hyvät, eikä meilläkään pysähdystä ole vielä tullut. Saksa osoittaa jo kuitenkin hiipumisen merkkejä.

Myös maailmankaupan kasvu on hidastunut. USA:n aloittama kauppasota on tuonut sen, mitä saattoi odottaakin: tuonnin jarruttaminen laskee myös vientiä sekä nostaa hintoja eikä korjaa kauppataseen alijäämää. Kiihtyessään kauppasota merkitsee vielä enemmän tätä. Kokemus osoittaa, että varsinainen kriisi alkaa vasta sitten, jos rahoitusjärjestelmä alkaa horjua. Niitäkin huolia on nähty jopa Kiinassa, eikä Italiakaan herätä luottamusta euroalueella. Vielä eivät kuitenkaan merkit viittaa syvään taantumaan.

Brexit on antanut varoituksen siitä, että EU-integraation tie ei ole jatkuvaa laajenemista ja syvenemistä. Useissa maissa elää melko vahva halu hidastaa tai kääntää integraation kulkua. Suomen puheenjohtajakaudella saadaan jo varmaan lisää tuntumaa siitä, mihin suuntaan EU etenee. Globaaleista vastatuulista huolimatta – tai juuri siksi – globaalissa toimintaympäristössä olisi parempi, jos edes oma joukko vetäisi yhtä köyttä. Sellaista politiikkaa nyt tarvittaisiin.


Schuman-blogaaja Paavo Okko on Turun yliopiston Turun kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen professori emeritus.

Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.