Tänään, 9.5.2019, tulee kuluneeksi 69 vuotta Ranskan ulkoministerin Robert Schumanin julistuksesta, jossa hän hahmotteli suuntaviivoja 2. maailmansodan henkisille ja fyysisille raunioille jällenrakennettavalle Euroopalle. Tuo teksti on toki myös aikansa kuva, mutta samalla se kertoo paitsi kaukonäköisestä visionäärisyydestä, myös pragmaattisesta realismista. Tuota tekstiä olisi hyvä lukea myös tänään ja miettiä, kuinka hyvin olemme onnistuneet niissä tavoitteissa, jotka Schuman nosti tulevaisuuden tärkeimmiksi tehtäviksi.
Rauhantilan vahvistaminen on ehkä julistuksen eniten korostettu asia. Tästä tulkinnasta on syntynyt näkemys Euroopan integraatiosta rauhanprojektina, mitä näkemystä luonnollisesti tuki päätös Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisestä EU:lle vuonna 2012. Rauha onkin ollut yksi näkyvimmistä saavutuksista, eurooppalaiset ovat saaneet nauttia historiallisen pitkästä rauhantilasta siitäkin huolimatta, että unionin lähialueilla epävakaus on lisääntynyt ja konfliktien ratkaisuissa on tartuttu myös aseisiin.
Schuman itse aloittaa julistuksensa toteamalla, että ”[m]aailmanrauha voidaan turvata vain luovin ponnisteluin, joilla pystytään vastaamaan rauhaan kohdistuviin uhkiin”. Kyse on siis maailmanrauhasta, joka tavoitteena on kunnianhimoisempi kuin pelkkä eurooppalainen rauhantila. Toki pitää muistaa, että juuri Euroopalla on kyseenalainen kunnia kahden maailmansodan sytyttäjänä. Rauhantilan vakiinnuttaminen Euroopassa olisi kuitenkin merkittävä askel maailmanrauhalle.
Sodan kokenut sukupolvi rakensi Eurooppaa juuri rauhanprojektina. Valta on vähitellen, luonnollisesti siirtynyt sukupolville, joille rauhantila on ollut enemmän itsestäänselvyys kuin sota. Hyvä niin, mutta samalla etääntyminen sodasta näyttää valitettavasti johtavan historian tajun heikkenemiseen suhteessa sotaan. Myös Euroopassa on kasvanut ja kasvaa toivottavasti tulevaisuudessakin sukupolvia, jotka eivät tiedä sodasta mitään. Mutta silti rohkenen väittää, että Japanin edellisen keisarin Akihiton vuonna 2015 esittämä näkemys sodan merkityksestä Japanin tulevaisuudelle pätee myös Euroopan kontekstissa: myös Euroopan tulevaisuudelle on ensiarvoisen tärkeätä tietää riittävästi edellisestä sodasta sekä pohtia sen merkitystä syvällisesti. Tästä perspektiivistä on syytä olla huolissaan siitä, että eri puolilla Eurooppa tietämys 2. maailmansodan syistä, tapahtumista ja seurauksista on rapautumassa.
* * *
Schuman jatkaa: ”Eurooppaa ei rakenneta hetkessä eikä millään kokonaisratkaisulla. Siihen tarvitaan käytännön toimenpiteitä, joilla luodaan ensin aito yhteisvastuullisuus”. Euroopan integraatio on vuosikymmenten aikana ollut ensisijaisesti yhteisö under construction, jossa erilaiset tulevaisuuskuvat ovat muokanneet integraatiota sekä yhteisön itsessä tasolla että integraatioon osallistuvien maiden kesken. Tutkijat ovat jo jonkin aikaa kiinnittäneet huomiota siihen, että siinä missä yhteisön piirissä tehdyt ratkaisut ovat kiistämättä johtaneet maanosan integroitumiseen, mistään vahvasta yhdistymisestä – yhteisöllisyyden rakentumisesta – ei voida puhua.
Viimeisten vuosien aikana voimakkaasti vahvistuneet EU-kriittiset, jopa -vastaiset voimat ovat mielestäni osoitus juuri tästä jännitteestä. Kun aitoa yhteisöä – hienommin sanottuna eurooppalaista demosta tai polista – ei ole syntynyt, integraation ongelmia on helppo käyttää kiilana, jota lyödään edelleen ”toisiksi” miellettyjen yhteiskuntien väliin. Aito solidaarisuus ja yhteisöllisyys näyttää toisenlaiselta. Kysyä voidaan, onko tätä tavoitetta missään vaiheessa edes haluttu lähteä edistämään ruohonjuuritasolla – ylätason julistuksilla tällaista muutosta voidaan edistää lähinnä retorisesti.
* * *
Eurooppa on, etenkin pakolaiskriisin myötä, heräämässä Afrikan ongelmiin ja oman kolonialistisen historiansa työstämiseen. Nähtäväksi jää, kykeneekö ja haluaako unioni toimia kuten Schuman julistuksessaan peräänkuulutti: ”Lisääntyneine voimavaroineen Eurooppa voi ryhtyä toteuttamaan yhtä keskeisistä tehtävistään: Afrikan mantereen kehittämistä”. Kiinalaiset, joiden strateginen horisontti on huomattavasti pidempi kuin eurooppalaisten, ovat Afrikan mantereen merkitykseen havahtuneet jo vuosia sitten.
Ylipäätään Eurooppa on vasta vähitellen ja epäröiden heräämässä siihen tosiseikkaan, että sen turvallisuusympäristö on muuttunut ja muuttumassa sellaiseen suuntaan, ettei vakaus ole itsestäänselvyys. On hämmentävää, miten heikosti näytetään ymmärrettävän se historiallinen fakta, että unionin onnistuminen rauhanprojektina perustui kahteen keskeiseen asiaan. Ensinnäkin, Hiili- ja teräsyhteisön kautta onnistuttiin luomaan rakenne, joka de facto minimoi sodan mahdollisuuden yhteisön jäsenten kesken. Tämä pätee yhä tänäänkin; sota EU-maiden kesken on lähinnä teoreettinen vaihtoehto. Mutta suurempi merkitys on toisella tekijällä: Yhdysvaltain johdolla rakennettu Nato otti vastuulleen eurooppalaisen puolustuksen, mikä poisti välittömät eksistentiaaliset uhat eurooppalaisilta valtioilta ja tavallaan marginalisoi ”kovan turvallisuuden” kysymykset. Naton roolin muutos ja etenkin Yhdysvaltojen strategisen painopisteen siirtyminen Euroopan ulkopuolelle on tässä suhteessa olennainen seikka, johon kiinnitetään huolestuttavan vähän huomiota.
* * *
Kovaa vauhtia lähestyvien Euroopan parlamentin vaalien kohdalla on puhuttu ”historiallisen tärkeistä” vaaleista. Silti mikään ei – valitettavasti – viittaa siihen, että eurooppalaiset, suomalaiset mukaan lukien, nyt suorastaan ryntäisivät vaaliuurnille, kun vaalit 26.5.2019 huipentuvat. Ilmatilaherruus poliittisissa keskusteluissa on vasemman ja oikean laidan populisteilla, joiden diskurssikehyksissä integraation tulevaisuus näyttäytyy synkkääkin synkempänä. Voi kysyä, onko meillä edes mitään keskustelua integraation tulevaisuudesta – keskustelussa kun näkee aika vähän kannanottoja sen osalta, millaista tulevaisuuden Eurooppaa kukin ryhmä haluaa. Olisiko tässä myös yksi syy alhaiseen kiinnostukseen: miten voi valita, jos ei ole, mistä valita?
Eurooppaa ei rakenneta päivässä, mutta sitä rakennetaan keskustellen, vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Eurooppa-päivä on erinomainen päivä puhua Euroopasta, herättää pohtimaan unionin merkitystä omalle arjelle, Suomelle, Euroopalle ja – Schumanin hengessä – maailmalle. Vihaa osaa kylvää moni, siihen ei tarvita paljoa. Kuten historiantutkimus on viime vuosina osoittanut, vihapuhetta on osattu vuosisatojen ajan. Tässä suhteessa historia näyttäisi toistavan itseään: kun säröjä muodostuu, vihan siementen kylväjät lähtevät kasvattamaan säröistä railoja, railoista kuiluja.
Mutta ristiriidoista voi puhua myös toisin, rakentavasti. Vuoden 2019 Eurooppa-päivästä toivoisin muodostuvan hetken, jolloin päätämme kuplaan vetäytymisen ja säröjen leventämisen sijaan rakentaa siltoja kuuntelmalla myös eri mieltä olevia. Huutamisen sijaan antamalla myös muiden äänille tilaa. Ja oikeassa olemisen sijaan pyrkimään olemaan rakentavasti eri mieltä. Silloin me ehkä olemme askeleen lähempänä Robert Schumanin ehkä tärkeintä tavoitetta – ”antaa kipinä laajenevalle ja syvenevälle yhteisölle, jonka muodostavat veristen ristiriitojen pitkään toisistaan erottamat kansakunnat”.
Herätä siis itsesi ja ystäväsi puhumaan Euroopasta. Tänään. Huomenna. Joka päivä.
Dosentti Kimmo Elo on Schuman-seuran puheenjohtaja ja Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen Eurooppa-tutkimuksen erikoistutkija.
Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.