Muutaman viikon kuluttua päättyy 21. vuosisadan toinen vuosikymmen ja astumme uudelle vuosikymmenelle. Kolme vuosikymmentä Berliinin muurin murtumisen ja Euroopan jaon päättymisen jälkeen Euroopan tulevaisuudennäkymät ovat hyvin sumuiset, eurooppalaiset ovat riitaisampia kuin pitkään aikaan eikä kenelläkään oikein näytä olevan selkeää ajatusta siitä, millaista Eurooppaa, millaista integraatiota tulevaisuudessa haluamme tavoitella. Kamppailua tulevaisuudesta on vaikea käydä, jos tulevaisuudenkuvia ei ole tarjolla.
21. vuosisadan alku on merkinnyt epävarmuuden jatkuvaa lisääntymistä. Kylmän sodan päättymisen luoma toivon ja tulevaisuudenuskon ilmapiirin tilalle ovat nousseet pelot ja huolet, jotka liittyvät kasvavaan ilmastoahdistukseen, huoleen talouskehityksestä tai pelkoon turvallisuustilanteen heikkenemisestä. Monet näistä peloista ja huolista ovat todellisia, mutta mukana on myös tarkoitushakuista pessimismin ja pelkojen lietsontaa. Asiantilaa ei ainakaan paranna se joukko maailman johtajia, jonka suhtautuminen faktoihin ja totuuteen on vähintäänkin erikoinen. Tilanne ei ole hyvä, jos emme voi luottaa poliittisten johtajien kykyyn ja haluun tavoitella yhteisön kannalta hyviä päätöksiä.
Euroopan unionin kohdalla johtajuusongelma kulminoituu – jälleen kerran – Ranskan ja Saksan suhteissa. Saksan liittokansleri Angela Merkelin pitkä kausi niin Saksan kuin Euroopankin johtajana päättyy viimeistään vuonna 2021, kun Saksassa järjestetään seuraavat liittopäivävaalit. Merkelistä on kuluneiden vuosien aikana muodostunut myös ei vain Euroopan, vaan de facto koko läntisen yhteisön johtohahmo. Tähän asemaan Merkel ei kuitenkaan ole noussut niinkään visionäärisen Eurooppa-politiikan, vaan ensisijaisesti muiden johtavien poliitikkojen heikkouden seurauksena.
Vaikka Angela Merkelillä on kiistämättä ollut merkittävä vaikutus sille, että viimeisen kymmenen, viidentoista vuoden suurista muutoksista, haasteista ja konflikteista on Euroopan unionin piirissä selvitty siedettävällä tavalla, kolikon kääntöpuolena on integraation näivettyminen lähinnä eteen tulleiden asioiden hallinnoimiseksi. Kuvaava esimerkki on vuoden 2017 keväällä julkaistu EU:n komission valkoinen kirja ”Euroopan tulevaisuudesta”, jonka piti sysätä liikkeelle laaja keskustelu integraation tulevaisuudesta. Toisin kuitenkin kävi, kirjasta tuskin noteerattiin – puhumattakaan siitä, että sen pohjalta olisi lähdetty aktiivisesti keskustelemaan integraation tulevaisuuskuvista.
Tätä tekstiä kirjoittaessani ainoastaan Ranskan presidentti Emmanuel Macron osoittaa energisyyttä ja tahtoa edistää keskustelua Euroopan ja Euroopan unionin tulevaisuudesta. Macron, joka ei todellakaan pelkää tabujen murtamista, on kuitenkin valitettavan yksin omien avaustensa kanssa. Tärkein kumppani Saksa on ollut varsin hidas ja haluton reagoimaan Macronin aloitteisiin, muusta Euroopasta nyt puhumattakaan. Macronin ratkaisu on ollut kääntää äänenvoimakkuutta kovemmalle nostamalla keskusteluun niin Natoon kuin Venäjäänkin liittyviä näkemyksiään – varsin voimakkain ja kärjekkäin sanakääntein. Palstatilaa Macron on kommenteillaan toki saanut, mutta vaikutukset todelliseen Eurooppa-debattiin antavat edelleen odottaa itseään.
Merkelin ja Macronin välinen asetelma kertoo jotakin olennaista siitä, millaisen johtajuusongelman edessä EU tällä hetkellä on. Kyse ei ole pelkästään siitä, että Merkelin varjossa ei sen paremmin Saksan kuin Euroopankaan sisällä ole kasvanut seuraavaa johtajasukupolvea. Tai ehkä tämän sukupolven hennot taimet ovat kuihtuneet valon puutteessa. Macron on tällä hetkellä ainoa, joka avoimesti tavoittelee Merkelin seuraajan roolia.
Mutta vähintään yhtä suuri, ellei jopa suurempi ongelma on johtoajatuksen puuttuminen integraatiolta. Eurooppalaisia keskusteluja seuratessa ei voi välttyä ajatukselta, että eurooppalaiset ajattelijat, poliitikot ja kommentaattorit kyllä tiedostavat globaalin toimintaympäristön olevan suurten muutosten valinkauhassa. Mutta samalla heidän neuvottomuutensa uuden edessä on yhtä ilmeinen. Toki näin on ollut ennenkin ja useimmiten integraatio on uomansa löytänyt. Mutta nykytilanteessa huolestuttavaa on kuitenkin se, että EU ei enää voi luottaa sille elintärkeiden elementtien – sopimuspohjaisen maailmanjärjestyksen ja kumppanuuksiin perustuvan multilateraalisen yhteistyön – olevan muiden intressissä. EU voi yht’äkkiä ja täysin valmistautumatta olla tilanteessa, jossa se jää yksin sivustaseuraajaksi.
Ehkä eurooppalaiset ovat tottuneet ajattelemaan oman toimintaympäristön vakaudesta huolehtimista vain optiona, vaihtoehtona, kun tähän asti vakauden takaajana on toiminut Yhdysvallat liittolaisineen. Vastuun ottaminen omasta toimintaympäristöstä vaatii kuitenkin sekä halua että kykyä ottaa johtajuus omiin käsiin. Mikä puolestaan vaatii ainakin kohtuullisen hyvin muotoiltua näkemystä siitä, millaisella johtoajatuksella johtajuutta lähdetään toteuttamaan.
Seuraavan vuosikymmenen kynnyksellä iso kysymys onkin, pystyvätkö eurooppalaiset yhdessä luomaan maanosalle selkeän tulevaisuuskuvan, johtoajatuksen, ja onko eurooppalaisilla valmiutta, kykyä, halua ja kapasiteettia ottaa johtajuus omiin käsiinsä.
Dosentti Kimmo Elo on Schuman-seuran puheenjohtaja ja Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen Eurooppa-tutkimuksen erikoistutkija.
Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.