Sunnuntaina, siis ylihuomenna, 26.5.2019 meillä suomalaisilla on mahdollisuus valita edustajamme Euroopan parlamenttiin. Siis siihen kansanedustuslaitokseen, joka seuraavan viiden vuoden ajan, aina vuoteen 2024 saakka, käyttää edustuksellisuuden periaatteen mukaisesti kansan sille luovuttamaa päätösvaltaa yhteisissä, kaikkia eurooppalaisia koskevissa asioissa. Siis siihen samaiseen kansanedustuslaitokseen, joka demokraattisissa järjestelmissä muodostaa keskeisen poliittisen kamppailun areenan, jossa poliitikot kamppailevat mahdollisista tulevaisuuksista. Moni kuitenkin kyseenalaistaa koko parlamentin ajastaan jälkeenjääneenä monoliittina, jolla ei ole kykyä reagoida maailman nopeisiin muutoksiin. Tämä näkemys on perusteiltaan täysin virheellinen ja sen vahvistumisella voi olla kauaskantoiset seuraukset eurooppalaiselle demokratialle.
Yhdysvalloissa äänestysaktiivisuus on perinteisesti ollut laimeampaa kuin Euroopassa, mutta eurooppalaiset ovat tässä suhteessa – valitettavasti – kirimässä eroa kiinni. Erityisen laimeaa äänestysaktiivisuus on ollut Euroopan parlamentin vaaleissa, eikä tilanne tulle olennaisesti muuttumaan sunnuntain jälkeen. Monille äänestäjille unioni on edelleen etäinen, päätöksenteko koetaan monimutkaiseksi ja kankeaksi, jonkinlaiseksi hitaasti liikkuvaksi dinosaurukseksi, jäänteeksi menneiltä ajoilta. Siis poliittinen muinaisjäänne, joka ei vieläkään ole havahtunut maailmanmenon nopeutumiseen.
Yleisradion toimittaja Satu Helinin video, jossa EU:n päätöksenteon oletettua kankeutta halutaan ilmeisesti huumorin keinoin havainnollistaa mökkireissu-esimerkillä, ei mielestäni ole omiaan vähentämään ennakkoluuloja parlamenttia tai EU:n päätöksentekoa kohtaan. Ajatus saattoi olla hyvä, lopputulos ei tutkijan näkökulmasta sitä valitettavasti ole.
Helinin videossa kiteytyy oikeastaan koko ongelman ydin eli väärinymmärrys tai sokeus Euroopan parlamentin – tai laajemmin parlamenttien ylipäätään – toiminnan perusluonteelle poliittisen kamppailun keskeisenä, retorisena areenana. Parlamenttien toiminnassa puheella on aivan olennainen merkitys, joka valitettavan usein väännetään irvikuvaksi jaarittelevista edustajista. Tämä kritiikki on seurannut parlamentteja ja parlamentaarikkoja läpi parlamentarismin historian.
Poliittisen päätöksenteon julkisuusongelma liittyy politiikan ja sitä ympäröivän yhteiskunnan – ja erityisesti talouden – erilaisiin aikahorisontteihin. Kun yhteiskunta sykkii entistä kiivaammalla, 24/7-rytmillä, edellytykset pitkänjänteiselle poliittiselle päätöksenteolle heikkenevät. Tämä lyhytjänteisyyden ongelma ja sen seurausvaikutukset on myös yksi Turun yliopiston yhdessä Tampereen yliopiston, Åbo Akademin ja Luonnonvarakeskuksen toteuttaman PALO-tutkimushankkeen keskeisistä tutkimuskohteista.
Professori Kari Palonen kirjoitti vuonna 2005 ilmestyneessä artikkelissaan (Politiikka 47(2), 142-148) parlamenttien retorisesta politiikasta, siis käytännössä parlamenttipuheen ja -keskustelujen keskeisestä merkityksestä kansanedustuslaitosten toiminnassa. Puheenvuoro on myös ansioituneen politiikan tutkijan vastalause jo tuolloin voimakkaana näkyneelle keskustelulle, jossa parlamentarismista oli muodostunut jonkinlainen kirosana hyvin samoin perustein kuin mistä poliittista päätöksentekoa nykyisin kritisoidaan.
Palosen ensimmäinen huomio liittyy siihen, että ”se politikoinnin perusmuoto, jota parlamentaarikoilta niin Suomessa kuin muuallakin edellytetään, on pikemminkin puhumien kuin edustaminen”. Tämä voidaan lukea kritiikkinä sitä, varsin vahvana näkyvää vaatimusta kohtaan, että politiikassa teot – eivät siis sanat – ovat ratkaisevia. Kriisipuheen kehystämässä maailmassa tämä vaatimus on saanut yhä suuremman roolin: poliitikoilta odotetaan ratkaisuja.
Vaikka on kohtuullista vaatia vallanpitäjiltä myös ratkaisuja ja päätöksiä, tulee myös tiedostaa se, että parlamentaarisissa yhteisöissä on aina sekä kannattajia että vastustajia, joista jälkimmäisiä yritetään käännyttää retoriikan keinoin omalle puolelle.
Ja tässä tullaan varsinaiseen ydinkohtaan parlamenttien toiminnassa. Palosta siteeratakseni: ”Poliittisille kysymyksille on tunnusomaista, että kenelläkään ei – ei jumalilla, kuninkailla tai kansoilla – ole valmista ”tietoa” asioidentilasta saati sitten ”oikeaa” käsitystä siitä, mitä tälle voidaan ja tulisi tehdä. Puhumalla asioita voi valottaa eri puolilta, esittää erilaisia kysymykseen tulevia ja uskottavia vaihtoehtoja, tuoda esiin vastakkaisia argumentteja vaihtoehtojen suhteen ja arvioida näiden suhteellista painoa tilanteessa”.
Konsultit, erilaiset ajatushautomot ja populistit oikealla ja vasemmalla ovat luoneet yhteiskunnallisen illuusion, jonka mukaan asioille on olemassa selkeästi määriteltävät ja toteutettavat ratkaisut. Tällainen puhe luo näennäistä turvaa maailman myrskyissä, kun kaikki, isotkin, ongelmat näyttäytyvät hallittavina ja ratkaistavina – pitää vain valita tarjolla olevista vaihtoehdoista.
Euroopan parlamentti on paikka, jossa kamppaillaan kaikkia eurooppalaisia koskettavista poliittisista kysymyksistä. Nämä kysymyksen ovat paitsi luonteeltaan poliittisia, ne ovat myös paljon, paljon laajempia kuin kunnalliset tai kansalliset erityiskysymykset. Onko meillä todellakin varaa irvailla päätöksenteon hitaudesta, jos nopeutta korostamalla saamme huonoja päätöksiä, joiden kanssa joudumme pahimmassa tapauksessa elämään vuosikymmeniä?
Parlamentaarinen puhe – tapahtuipa se sitten kunnanvaltuustossa, eduskunnassa tai Euroopan parlamentissa – antaa aikaa harkintaan. Yhdyn täysin Palosen näkemykseen, että harkinta-ajan kautta ”voidaan paremmin ymmärtää eri vaihtoehtojen tarkoittamattomia seurauksia ja esimerkiksi mahdollisuuksia purkaa lukkiutuneita poliittisia asetelmia”. Eli toisin ilmaistuna: parlamentaarinen puhe on keino varmistaa, että tehdyt päätökset on mietitty loppuun asti. Meillä on viime vuosilta aivan riittävästi esimerkkejä siitä, millaista jälkeä pyrkimys minimoida harkinta-aika isojen poliittisten kysymysten kohdalla voi pahimmillaan tuottaa.
Sunnuntain vaaleissa valitsemme parlamentaarikot Euroopan parlamenttiin seuraavaksi viideksi vuodeksi. Heidän edessään tulee olemaan monta isoa, jopa monta todella isoa politiikan asiakysymystä. Eikö meidän kannattaisi varmistaa, että jatkossa eurooppalaisten asioista päätetään harkiten, eri vaihtoehtojen hyötyjä ja haittoja punniten.
Dosentti Kimmo Elo on Schuman-seuran puheenjohtaja ja Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen Eurooppa-tutkimuksen erikoistutkija.
Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.