Puheenjohtajan blogi: “Onko korona integraatiopolitiikan kriisi vai katastrofi?”

Eurooppa-päivää vietettiin tänä vuonna poikkeusoloissa korona-pandemian pysäyttämässä Euroopassa. Helmi-maaliskuussa Eurooppan täydellä voimalla iskenyt tautiaalto on kääntänyt integraation kelloja taaksepäin, kun taudin leviämisen estämiseksi jäsenmaiden väliset on suljettu, ihmisten vapaata liikkuvuutta on massiivisesti rajoitettu ja poliittinen päätösvalta on poikkeus- tai hätätilajulistuksin palautunut EU:ssa vahvasti jäsenmaiden käsiin. Toki EU:n komissio on pyrkinyt ottamaan aktiivisemman, konstruktiivisemman roolin etenkin kriisin taloudellisten vaikutusten osalta, mutta siinäkin se joutuu kilpailemaan jäsenmaiden omien tukitoimien kanssa.

Korona-pandemia on valitettavalla tavalla repinyt auki vanhat haavat, jotka syntyivät euroalueen velkakriisin (2009 alkaen) ja pakolaiskriisin (2015 alkaen) aikana. Kummankin kriisin jälkihoito on edelleen kesken, osin kokonaan aloittamatta. Hoidettu on lähinnä välittömät taloudelliset seuraukset – ja tämänkin jälkihoidon osalta esimerkiksi taloustieteilijöiden arviot ovat varsin kriittisiä. Uusien, vastaavien kriisien ehkäisemiseksi tarvittavista rakenteellisista muutoksista ei ole juurikaan haluttu keskustella, mistä syystä nämä muutokset on siirretty hamaan tulevaisuuteen.

Tätä kirjoittaessani korona-kriisin integraatiopoliittinen ulottuvuus näyttää huolestuttavasti seuraavan kahden edellisen kriisin viitoittamalla tiellä. Toki kriisi on edelleen päällä eikä kukaan osaa sanoa, kuinka pitkään tautiepidemia vaikuttaa suoraan arkeemme etätöiden, karanteenien tai liikkumisrajoitusten muodossa. Mutta julkista keskustelua seuratessa tulee vahva déjà-vu, tämän olen kuullut jo ennenkin. Aiempienkin kriisien kohdalla akuuttivaiheessa laadittiin EU:n piirissä kunnianhimoisia suunnitelmia rakenteellisista uudistuksista, toimivaltuuksien uudelleenallokoinnista ja – ja erityisesti – paremmasta resurssoinnista, jotta EU olisi valmiimpi ja – nykyistä muotitermiä käyttääkseni – resilientimpi kohtaaman seuraavan kriisin.

Ja kuinkas sitten kävikään? Kun akuutti kriisi oli saatu hallintaan, pahimmat poliittiset ja taloudelliset palopesäkkeet tukahdutettua, halu palata aiempaan – ei siis ”uuteen” – normaaliin otti nopean selkävoiton kaikista uudistuspuheista. Huolestuttavampaa kuitenkin on, että todellisuudessa integraatiopolitiikka on siirtynyt ”uuteen normaaliin”, jolle ominaista on kriisi-, riski- ja turvallisuusretoriikka, jossa politiikan pelitilaa kavennetaan esittämällä vaaditut toimet välttämättöminä, ainoina oikeina. Tähän liittyy myös selvästi havaittava asiantuntijavallan, ekspertologian, kasvu, kun tehtyjä poliittisia valintoja perustellaan asiantuntijoiden näkemyksillä sen sijaan, että niihin päädyttäisiin demokraattisen poliittisen kamppailun ja deliberaation kautta.

Monet tutkijat ovat jo vuosia varoittaneet nykykehityksen voivan johtaa taloudelliseen, ekologiseen ja sosiaaliseen katastrofiin. Tutkimuskirjallisuudessa katastrofi määritellään seuraukseksi huonosti hoidetusta kriisistä, kriisinhallinnan epäonnistumisena. Ratkaisevaa ei siis ole kriisi itsessään vaan se, miten kriisi hoidetaan ei vain akuutissa vaiheessa, vaan myös jälkihoidon osalta.

Korona-kriisi on siitä viheliäinen, että sen pysäyttämiseksi tehty poliittinen ratkaisu pysäyttää eurooppalaisten yhteiskuntien toiminta mitä todennäköisemmin auttaa ratkaisemaan kansanterveydellisen kriisin, mutta samalla tilanne pitkittyessään voi eskaloida koronan ympärillä kytevät taloudelliset ja sosiaaliset kriisit katastrofeiksi. EU-jäsenmaat tekisivät minusta viisaasti, jos näiden kahden oheiskriisin eskaloitumisen estämisessä tukeuduttaisiin ylikansallisiin hartioihin, osoitettaisiin todellista solidaarisuutta ja nähtäisiin välttämättömäksi taittaa kriisiltä sen katastrofiin osoittava kärki.

EU on 2000-luvulle saakka onnistunut ratkomaan integraation kriisejä talousintegraation logiikalla ja talousintegraatiota mukauttamalla ottamalla mukaan – klassisen spill-over-logiikan hengessä – yhä uusia talouden osa-alueita. 21. vuosisadan kriisit ovat osoittaneet, että tämä tie on pitkälti kuljettu loppuun. Integraation selviäminen tulevista kriiseistä ei enää onnistu – tästä tutkijat ovat varsin yksimielisiä – ilman integraatiopolitiikan peruslogiikan adaptoimista vastaamaan muuttunutta toimintaympäristöä. Tässä arviossa keskeisellä sijalla ovat todelliset, viheliäiset globaaliongelmat – ilmastonmuutos ja pandemiat keskeisimpinä – joiden seurauksina syntyy pienempiä (tai suurempia) kriisejä.

Kiteyttäen esitettynä integraatiopolitiikan olennainen kysymys on, pystyykö EU mukautumaan uuteen toimintaympäristöön ja luomaan edellytykset sellaiselle toimijuudelle, joka rakentuu vahvalle demokraattiselle, deliberatiiviselle toimintakulttuurille, jonka avulla etsitään ja löydetään ratkaisuja ihmiskunnan suurempiin ja pienempiin haasteisiin. Vai jääkö EU enemmän tai vähemmän pysyvästi poikkeustilanomaiseen tilaan, jossa kriisinhallinnan keinoin pyritään vain estämään kulloisenkin kriisin eskaloituminen katastrofiksi. Korona-kriisi toivottavasti auttaisi ymmärtämään Euroopan integraation edut ja merkityksen ja saisi meidät vakavasti pohtimaan integraation mahdollisia tulevaisuuksia.


Dosentti Kimmo Elo on Schuman-seuran puheenjohtaja ja Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen Eurooppa-tutkimuksen erikoistutkija.

Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.