Jos lähtökohtana käytetään maailmanlaajuisen finanssikriisin rantautumista Euroopan unionin (EU) alueella, päättymässä on EU:n kymmenes kriisivuosi. Tulevana vuonna – vuonna 2019 – eurooppalaiset saavat valita yhdeksännen kerran siiten vuoden 1979 ensimmäisten Euroopan parlamentin vaalien edustajansa ainoaan vapailla vaaleilla valittuun EU-instituutioon, Euroopan parlamenttiin. Vaaleissa otetaan samalla, ainakin epäsuorasti, kantaa myös tulevan komission ideologiseen suuntaukseen, kun niin kutsutun kärkiehdokas-käytännön mukaisesti suurimman parlamenttiryhmän edustajasta tulisi myös uuden, syksyllä 2019 toimintansa aloittavan komission puheenjohtaja.
Tulen palaamaan kevään 2019 aikana puheenjohtajan blogeissani tarkemmin vaalien ennakkoasetelmiin, tässä blogissa keskityn pohtimaan nykytilanteen projisoitumista vuoden 2019 agendalle. Oman näkemykseni mukaan tilannekuva on, parhaimmillaankin, sekava ja Euroopan kehitystä varjostavat sisäisten ristiriitojen ja negatiivisten kehityskulkujen ohella globaalit epävarmuustekijät. Erityisen merkittävänä pidän sitä riskiskenaariota, jossa joko toimettomuuden tai harkitsemattomuuden aiheuttamat ei-toivotut vaikutukset sysäävät liikkeelle vaikeasti pysäytettävän dominoefektin.
EU:n sisällä Ison-Britannian hallitsematon, sopimukseton ero maaliskuussa 2019 alkaa näyttää valitettavan todennäköiseltä skenaariolta. Varmasti on niin – kuten muutamat kommentaattorit ovat ennustaneet – että pitkällä aikavälillä Iso-Britannia tulisi löytämään paikkansa myös EU:n ulkopuolella. Mutta aiheuttaako ero lyhyellä aikavälillä niin laajaa vahinkoa sekä Isolle-Britannialle että Euroopalle, ettei pitkän aikavälin skenaariolla oikeastaan ole mitään faktuaalisia perusteita?
Toinen epävarmuutta aiheuttava tekijä on EU:n kyvyttömyys puolustaa koko integraatiolle aivan perustavanlaatuisia demokratian ja oikeusvaltion periaatteita. Saksalaisessa oikeustraditiossa tunnetaan käsite ”streitbare Demokratie” eli puolustuskykyinen demokratia. Eurooppalaisessa ”kaverikerhossa” EU:n perusarvojen polkemisen sanktiointi vaatii yksimielisyyttä, mikä tuntuu lähinnä näiden arvojen halveksunnalta. Eikö demokratian puolustamiseen pitäisi riittää – demokratian yhtä periaatetta noudattaen – enemmistö, vaikka sitten EU:n enemmistöpäätösmenettelyn mukaisesti laskettuna?
Kolmas epävarmuus syntyy kansainvälisen politiikan epäselvästä tilannekuvasta ja negatiivisista kehityskuluista, joista valitettavan monet tapahtuvat Euroopan maantieteellisellä lähialueella. Oma lukunsa on Euroopan kannalta tärkeiden transatlanttisten suhteiden hapertuminen, mikä historiallisesti tarkasteltuna ei ole mikään uusi ilmiö – eikä myöskään, kuten aina välillä virheellisesti väitetään, presidentti Trumpin syytä. Aiemmat aallonpohjat vain ovat sattuneet aikaikkunoihin, jolloin Eurooppaan ei kohdistunut merkittäviä ulkoisia uhkatekijöitä tai Euroopan oli helpompi ennakoida ulkoisia kehityskulkuja, jopa vaikuttaa näihin.
Tähän kategoriaan kuuluu myös Venäjän aggressiivinen toiminta lähialueillaan ja sitä kautta lisääntyvä epävakaus aivan EU:n lähituntumassa. Vaikka EU:lta puuttuva sotilaallinen kapasiteetti saattaakin vähentää sen uskottavuutta yhä vahvemmin perinteisen voimapolitiikan logiikalla operoivassa kansainvälisessä politiikassa, pysyvä vakaus voidaan saavuttaa ainoastaan eri osapuolten sitoutumisella yhteisiin, kansainvälisiin normeihin. Saatan olla väärässä, mutta tulkitsen nykyistä globaalia tilannekuvaa transformaatio- eli murrosjaksolle tyypillisenä asetelmana, jossa järjestelmän rakenteet ovat jo muuttuneet ja eri toimijat pyrkivät asemoimaan itseään uudessa tilanteessa. Jokainen voi miettiä vaikkapa sellaisia vastinpareja kuten Venäjän talouden selkäranka suhteessa ilmastonmuutokseen tai Yhdysvaltojen ajama protektionismi suhteessa globalisaation tuottamaan ultradynaamiseen verkostoyhteiskuntaan. Teoreettisemmin ilmaistuna: vanhan järjestyksen hyötyjät ovat valitettavan harvoin valmiita vapaaehtoisesti luopumaan aiemmasta asemastaan. Parempi lopputulos on yhteiskuntienkin tasolla saavutettu, kun uuden järjestyksen johtajat ovat rakentaneet sovinnolle vastakkainasettelun sijaan.
EU saattaisi tehdä viisaasti asettaessaan strategisen katseensa seuraavan 10-20 vuoden päähän ja siitä käsin miettiä, miten tässä hetkessä voitaisiin edistää tuon strategisen tavoitetilan saavuttamista. Ensiarvoisen tärkeätä olisi aktiivinen, globaali, multilateraalinen toiminta, joka pyrkii puuttumaan konfliktien nk. juurisyihin. En liene täysin väärässä, jos väitän globalisaation häviäjien ja voittajien muodostaman konfliktiakselin olevan nykyisin relevantti myös globaalipolitiikan kontekstissa. Samalla näyttää valitettavan vahvasti siltä, ettei yksikään ihmiskunnan eksistentiaalisista uhkatekijöistä – esimerkkeinä ilmastonmuutos, saastuminen, köyhyys, asevarustelu, terrorismi (jotka kaikki ovat myös keskinäisriippuvaisia) – ole voitettavissa ilman globaalia sitoutumista ja yhteistyötä. Ehkä pitäisi elvyttää valtio-opissa 1990-luvun lopulla vahvaa kautta elänyt ajatus kosmokratiasta eli globaalista demokratiasta?
Myönnän rehellisesti, että oma tilannekuvani sekä Euroopan että globaalin politiikan osalta on enemmän pessimistinen kuin optimistinen. Pessimismi on tässä kohdin kuitenkin pikemminkin voimavara, koska meidän tulisi aidosti ja oikeasti välttää monille nykypoliitikoille luonteenomainen yltiöoptimismi ja alkaa rakentaa polkua ulos pessimismin alhosta. Globaalissa uutisvirrassa kun on huolestuttavan paljon sellaisia yksittäisiä tekijöitä, jotka eivät yksinään juurikaan heiluta maailmanpolitiikan uhkaseismografeja – mutta joista jokaisella on riski saattaa alulle ei-tarkoitettujen tapahtumien kierre.
Maailman ongelmat eivät ratkea ilman johtajuutta ja huonolla johtamisella ne tulevat vain pahentumaan. Me emme voi valita globaalisti johtajia, mutta omat ja eurooppalaiset johtajat me voimme valita. Ensi vuonna suomalaisilla on monopoli ensimmäisten suhteen ja tärkeä roolinsa myös toisten osalta. Epävarmuuden hetkellä edustuksellinen demokratia tarjoaa yhden merkittävän edun suhteessa muihin poliittisiin malleihin: meillä on ainutlaatuinen oikeus vaatia, että ne päättäjät, joille määräajaksi luovutamme meille kansalaisille kuuluvan poliittisen vallan, tiedostavat vastuunsa toimia valtansa heille luovuttaneiden kansalaisten parhaaksi – myös silloin, kun yltiöpositivistisen höttöretoriikan suoltamisen sijaan pitää kääriä hihat, tarttua haasteisiin ja tehdä kipeitäkin päätöksiä.
Uuteen vuoteen liittyy useimmissa kulttuureissa ajatus uudistumisesta ja toive paremmasta huomisesta, monesti myös lupauksia tehdä asioita toisin. Jokainen meistä voi luvata tehdä niitä arjen pieniä tekoja paremman huomisen puolesta. Jokainen voi myös luvata yrittävänsä edistää rauhaa ja rakentavaa dialogia räksyttämisen sijaan. Isojen ongelmien ratkaiseminen vaatii kuitenkin lupausta kiinnostua politiikasta edes sen verran, että ottaa selvää ehdokkaista ja heidän näkemyksistään – ja käy äänestämässä. Ensi vuonna äänestetään ainakin epäsuorasti siitä, pidämmekö seitsemän vuosikymmenen mittaista rauhanprojektia nimeltään Euroopan integraatio jatkamisen arvoisena vai uskommeko kansallisvaltion tarjoavan riittävän suojan myös globaaleissa myrskyissä. Sitä kannattaa miettiä äänestyskopissa sekä huhtikuussa että toukokuussa – mutta mieluusti jo paljon ennen varsinaista vaalipäivää.
Dosentti Kimmo Elo on Schuman-seuran puheenjohtaja ja Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen Eurooppa-tutkimuksen erikoistutkija.
Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.