Tänään, 9.5.2018, vietetään jälleen Eurooppa-päivää. On kulunut 68 vuotta nykyisen Euroopan unionin syntyhetkeksi mielletyn Ranskan ulkoministerin Robert Schumanin julistuksesta, asiakirjasta, jossa hän esitti ajatuksen Euroopan hiili- ja teräsvarojen alistamisesta ylikansallisen elimen valvontaan. Ihmisen elinkaarella mitattuna EU on siinä vaiheessa, että kapula olisi aika luovuttaa seuraavalle, nuoremmalle sukupolvelle, jonka tärkeä tehtävä on huolehtia unionin elinvoimaisuudesta seuraavien vuosikymmenten aikana. Väistyvä, integraation kylmästä sodasta uuteen Eurooppaan ohjanneen sukupolven perintö velvoittaa myös meitä nuoremman sukupolven edustajia, mutta samalla meidän tulee luoda sellainen Eurooppa, jossa – Kyösti Kallion sadan vuoden takaisen sovintopuheen ajatusta mukaillen – kaikki tuntevat olevansa eurooppalaisen yhteisön jäseniä ja viihtyvänsä täällä.
Viime aikoina Euroopasta on keskusteltu paljon ainakin maamme rajojen ulkopuolella, välillä keskustelun laineet ovat ulottuneet meillekin asti. Keskustelu on ollut välillä kiivastakin, eikä ylilyönneiltä ole voitu välttyä. Nykyajalle tyypillisesti myös EU-keskustelussa on kuplautumisen riski, jolta eivät ole suojassa sen paremmin EU:n kannattajat kuin sen vastustajatkaan. Koska Eurooppa on meidän yhteinen, olisi aika törmäyttää kuplat, tuoda keskustelijat saman eurooppalaisen pöydän ääreen ja velvoittaa kuuntelemaan toisiaan ja käymään keskustelua asianpohjalta, toisen mielipidettä kunnioittaen, toista keskustelijaa arvostaen. Eurooppa on moniääninen ja niin sen pitääkin olla. Ja moniäänistä pitää olla myös keskustelu, sillä vain tilassa, jossa erilaiset äänet ja argumentit pääsevät esille, voi syntyä jotakin uutta. Voi syntyä huomisen Euroopan taimi, jota haluamme varjella ja kasvattaa.
Eurooppa tarvitsee asiallista, faktapohjaista keskustelua. Mutta samalla Eurooppa tarvitsee rohkeaa realismia, rohkeutta nostaa esille isoja ja pieniä kysymyksiä, joihin löydetyt tai rakennetut vastaukset ovat se kivijalka, jonka päälle tulevaisuuden Eurooppaa rakennetaan.
Keskusteltaessa Euroopan tulevaisuudesta voitaisiin nykyistä laajemmin hyödyntää ei vain meidän tutkijoiden asiantuntemusta, vaan myös ylipäätään yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen piirissä saavutettuja tuloksia. Tämä olisi sikälikin perusteltua, koska monet niistä kysymyksistä, jotka nyt ovat aktualisoituneet Euroopassa, lukeutuvat poliittisten järjestelmien, taloustieteen tai maailmanpolitiikan tutkimuksen peruskysymysten joukkoon. Pyörää keksitään siis turhaan uudestaan, kun jätetään hyödyntämättä tutkimustietoon sisältyvä potentiaali.
Tässä puheenjohtajan Eurooppa-päivän blogikirjoituksessani haluan nostaa esille muutamia asioita, joiden tunnustaminen on realismia, mutta joiden ratkaisemiseen tarvitaan rohkeutta. Näkökulmani ei ole kuitenkaan sama kuin EU:n komission vuonna 2017 julkaisemassa valkoisessa kirjassa EU:n tulevaisuudesta. Listani ei myöskään ole eksklusiivinen, minkä lisäksi esittämäni ajatukset peilaavat myös Eurooppa-tutkimuksen parissa työtään tekevän tutkijan ajatuksia. Ei sen enempää, mutta ei myöskään sen vähempää.
Aloitetaan tilannekuvalla. Tutkijoiden melko yksimielinen näkemys on, että EU on tilanteessa, jota kirjallisuudessa nimitetään multikriisiksi. Euroalueen talouskriisi ei ole ohi, vaan rahamarkkinoilla vallitsee eräänlainen ”ostettu rauha” Euroopan keskuspankin (EKP) rahapolitiikan seurauksena. Tämän varjoon jää euroalueen maiden kyvyttömyys korjata rahaliiton valuvikoja. Aivan suotta ei varoitella kriisimaiden ajautumista uusiin vaikeuksiin, kun EKP jossakin vaiheessa alkaa nostamaan korkotasoa. Toinen kriisi on syntynyt Syyrian ja Afrikan pakolaisvirtojen seurauksena, kun EU ei ole kyennyt sopimaan yhteisestä maahanmuutto-, pakolais- ja kotouttamispolitiikasta. Kolmas kriisi liittyy maailmanpolitiikan mannerlaattojen liikkeisiin: Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina kilpailevat keskenään, Euroopan uhatessa jäädä sivustakatsojaksi. Ja neljänneksi, EU:n perustana olevat nk. eurooppalaiset arvot – demokratia, oikeusvaltio ja ihmisoikeudet – on kyseenalaistettu myös osan EU-maista toimesta. Vaikka kriisi-termiä käytetään etenkin julkisessa keskustelussa huolestuttavan löysästi, nykytilannetta voi tutkimustiedon valossa pitää osin jopa eksistentiaalisena kriisinä eli tilanteena, joka uhkaa koko EU:n olemassaoloa siinä muodossa kuin se nykyisin toimii. Kiristynyt, polarisoitunut ja kuplautunut keskusteluilmapiiri, populismin nousu tai kasvava EU-kriittisyys ovat seuraus, eivät syy. Ja kertovat kansalaisten vakavasti otettavasta huolesta perusturvallisuuden horjumisesta.
Mikä sitten olisi rohkeaa realismia, kun keskustellaan EU:n tulevaisuudesta?
Realismia on, että maailmanpolitiikassa ei riitä, että on paperilla hyvä. Jos on tavoitteita, pitää olla myös resursseja ja keinoja näiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Yksi EU:n lähialuepolitiikan tavoitteista on ollut luoda EU:n ympärille ystävällismielisten maiden vyöhyke, jonka vakaus ja hyvinvointi tukevat tavoitetta ylläpitää vakautta ja hyvinvointia myös EU:n sisällä. Realismia on, että tästä tavoitteesta ollaan joka ilmansuunnassa valitettavan kaukana. Realismia on myös sen tunnustaminen, että tällä hetkellä maailmanpolitiikan kova ydin koostuu lähinnä lihansyöjistä, joiden joukossa kasvissyöjä-EU ei ole samalla viivalla. Rohkeutta ei vaadi tämän tilanteen toteaminen ja voivottelu. Rohkeaa realismia olisi myöntää, että EU-maiden ei tarvitse ainakaan ensisijaisesti suojella keskinäisiä rajojaan, vaan turvata EU:n ulkorajoja. Ja että tämän tavoitteen saavuttaminen edellyttää paitsi syvälle käyvää keskustelua EU:sta turvallisuus- ja puolustusyhteisönä, mutta myös täysin uudenlaista asennetta tavoitteiden, keinojen ja resurssien suhteen. Yksinkertaistaen kyse on siitä, että EU:sta pitää tehdä mahdollisimman epähoukutteleva kohde sotilaalliselle aggressiolle. Varmasti tavoite voidaan saavuttaa panostamalla rautaan ja kalustoon, mutta historian esimerkit tällaisen politiikan lopputuloksesta eivät ole kovinkaan rohkaisevia. Vaihtoehto voisi olla panostaa myös riittävään sotilaalliseen voimaan, mutta panostaa vielä enemmän sen tilanteen aikaansaamiseksi, että kumppanuus EU:n kanssa nähdään houkuttelevammaksi kuin vastakkainasettelu. Silloinkin puhutaan ulkorajoista ulospäin suuntautuvasta toiminnasta, joka vaatii resursseja. Mutta tällöin lähtökohtana on, että panoksista merkittävä osa palautuu takaisin. Realismia on, että myös vakaudella on hintansa.
Realismia on, että demokratia vaatii hoitoa ja huolenpitoa eikä demokratiaa voi olla ilman aktiivisesti osallistuvia kansalaisia. Realismia on kuitenkin myös se, että historian valossa suuret massat eivät koskaan ole olleet demokratian aktiivisin kansanosa. Demokraattinen oikeusvaltio ei synny ylhäältä alaspäin komennettuna, vaan demokraattisia arvoja ruohonjuuritasolla viljelemällä. Mielenkiintoista luettavaa ovat ne tutkijat, jotka kritisoivat enemmistöajatteluun fiksoitunutta demokratiakäsitystä, koska huonoja päätöksiä voidaan perustella enemmistön tahdon mukaisiksi. Rohkeutta vaaditaan sen tunnustamiseksi, että demokratian tulisi pyrkiä yhteisön kannalta hyviin päätöksiin. Jos tämä hyväksytään, realismia on tunnustaa, että Eurooppa on poliittinen monikerrosyhteisö, jonka kerrokset ulottuvat kunnista kaupunkien ja alueiden kautta aina EU:n muodostamaan yhteisöön saakka. Realismia on myös sen myöntäminen, että eri tasoilla ratkotaan eri kokoluokan ja vaikuttavuuden haasteita ja ongelmia. Rohkeutta tarvittaisiin sen hyväksymiseen, että EU:n tasolla ratkotaan kokonaiseurooppalaisia kysymyksiä eli tehdään koko EU:ia yhteisönä sitovia ja velvoittavia päätöksiä. Nämä päätökset asettavat rajat ja mahdollisuudet alempien tasojen toiminnalle, mutta samalla alemmilla tasoilla voidaan tehdä päätöksiä asioissa, joiden hoitaminen kyseisellä tasolla on tarkoituksenmukaisinta.
Realismia on myös sen tunnustaminen, että poliittiset järjestelmät – niin suuret kuin pienemmätkin – ovat aina aikansa lapsia ja muodostuneet vastauksena syntyhetkensä ongelmiin, haasteisiin ja toiveisiin. Schumanin julistus saa merkityksensä juuri ratkaisuna 2. maailmansodan kauhuista toipumassa olleen Euroopan säästämiseksi uudelta sodalta. Nyt olemme osin samojen, osin täysin uusien haasteiden edessä eikä menneisyydestä löydy täyttä vastausta sille, miten tulevaisuudessa pitäisi toimia. Realismia on olla unohtamatta, että instituutioilla on – kaikesta hitaudestaan huolimatta – tärkeä tehtävä ylisukupolvisen jatkuvuuden turvaamisessa. Instituutiot ja rakenteet eivät siis ole koskemattomia, mutta ne eivät myöskään voi taipua jokaisen muotivirtauksen mukaan. Realismia tarvitaan siis keskusteluun siitä, mitkä ovat EU-instituutioiden tehtävät ja mitä niiden halutaan edustavan. Rohkeutta tarvitaan silloin, kun instituutiot eivät enää näytä olevan kiinni ajassa tai niiden olemassaolo asetetaan muuten kyseenalaiseksi. Rohkeutta tarvitaan siis sekä uudistamiseen että puolustamiseen. Saksalaisessa valtiosääntökeskustelussa puhutaan ”puolustuskykyisestä demokratiasta” (streitbare Demokratie), jolla tarkoitetaan poliittisen järjestelmän kyvystä puolustautua sitä kumoamaan pyrkiviä voimia vastaan. Realismia on todeta, että EU:lla ei tällä hetkellä ole täyttä oikeutta saati valmiutta puolustaa omaa demokraattista oikeusvaltioperustaansa.
Mitä edellä sanotulla on tekemistä keskustelun EU:n tulevaisuudesta kanssa? Kaikki, rohkenen väittää. EU ei ole valmis eikä sen pidäkään olla, koska EU, kuten kaikki poliittiset yhteisöt, voi selvitä vain, jos sitä ollaan valmiita muuttamaan ajan mukana. Vuonna 2000 Saksan silloinen ulkoministeri Joschka Fischer esitelmöi Berliinissä ja esitti ajatuksen eurooppalaisen projektin loppuunsaattamisesta. Fischerille tämä tarkoitti eurooppalaisen liittovaltion luomista. Itselleni tuo ajatus edusti silloin ja edustaa edelleen rohkeaa realismia. Rohkeaa, koska niin silloin kuin nytkin ”F-sana” (federalismi) oli monille suuri kauhistus. Moni unohti silloin ja unohtaa tänäänkin, että federalismi tarkoittaa vallan hajauttamista, jonka tavoitteena on suojella kokonaisuuden osia keskushallinnon ylivallalta. Se ei siis tarkoita, että valta keskitettäisiin Brysseliin, kuten niin usein kuulee väitettävän.
Leikitäänpä lopuksi valtio-opillinen ajatusleikki, että EU:sta tehtäisiin liittovaltio, joka koostuisi 27 osavaltiosta. Jokaiselle osavaltiolla olisi oma, vaaleilla valittu parlamentti ja hallitus ja niillä olisi laajat valtuudet päättää osavaltion asioista liittovaltion lainsäädännön puitteissa. Liittovaltiolla olisi oma parlamentti, johon valittaisiin edustajat vapailla ja yhtäläisillä vaaleilla, joiden tuloksen pohjalta muodostettaisiin enemmistöhallitus, joka vastaisi liittovaltion yhteisestä politiikasta sekä ulkoisesta turvallisuudesta. Liittovaltion edustajista niiden väestöpohjan mukaan muodostettu neuvosto tarjoaisi osavaltioille mahdollisuuden vaikuttaa liittovaltion lainsäädäntöön niissä asioissa, jotka koskettavat osavaltioiden asemaa ja toimintaedellytyksiä. Lain ja oikeuden toteutumista valvoisi riippumaton toimielin.
Tämä on yksi mahdollinen tulevaisuus. Ennen kuin tyrmäät sen, ota käteesi yksi EU-perusteos ja mieti, kuinka kaukana nykyinen EU on edellä kuvaamastani mallista. Saatat hämmästyä. Rohkeaa realismia on pohtia, voisiko eurooppalainen valtio tarjota alueellisille identiteeteille jopa paremman suojan ja turvan. Kannattaa muistaa, että maailmassa on lukuisia esimerkkejä, jossa alueelliset identiteetit voivat hyvin yhteisen valtiorakennelman suojissa. Miksi meidän eurooppalaisten pitäisi olla tässä suhteessa negatiivinen esimerkki?
Missään nimessä en väitä, että tässä Eurooppa-päivän kirjoituksessa oli esitetty ratkaisu EU:n tulevaisuuden osalta. Mutta toivon, että edellä esitetyt ajatukset olisivat myönteisen provokatoorisia ja saisivat Sinut miettimään, millaisessa Euroopassa sinä haluat elää. Ja mitä Sinä olisit valmis tekemään tuon tulevaisuuden Euroopan eteen. Tärkeää ei ole se, että olemme kaikesta yhtä mieltä. Paljon tärkeämpää on, että me keskustelemme Euroopasta. Mikä olisi sen parempi päivä aloittaa Eurooppa-keskustelu perheesi, naapurisi, ystäviesi, tuttujesi, opiskelu- tai työkavereidesi kanssa kuin tänään vietettävä Eurooppa-päivä? Aloita siis tänään, mutta muista jatkaa keskustelua myös aina huomenna.
Kirjoittaja Kimmo Elo on Schuman-seuran puheenjohtaja.
Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.