Schuman-seuran syyskokouksen yhteydessä 7.11.2018 järjestetiin myös perinteinen syyskokousesitelmä. Aiheena ollut ”Onko Eurooppa jäämässä Yhdysvaltojen ja Venäjän pelinappulaksi?” houkutteli paikalle nelisenkymmentä kiinnostunutta kuulijaa, jotka saivat nauttia korkeatasoisista alustuksista ja niitä seuranneesta yleisökeskustelusta.
Schuman-seuran syyskokousesitelmätilaisuus tarjosi kuulijoille erinomaisen tietopaketin Yhdysvaltojen ja Venäjän nykypolitiikkaan juuri Euroopan näkökulmasta. Tilaisuuden alustajat – tutkimusjohtaja Markku Kivinen (Helsingin yliopisto, Aleksanteri-instituutti) ja tutkija Ville Sinkkonen (Ulkopoliittinen instituutti) – ovat kumpikin oman alansa asiantuntijoita ja heidän painavat puheenvuoronsa valottivat tematiikkaa erittäin monipuolisesti. Schuman-seura julkaisee alla koosteet heidän esitelmiensä sisällöstä, jotka kumpikin edustavat esitelmöitsijöiden henkilökohtaisia .
Markku Kivinen: ”Venäjän suurvaltapolitiikka”
Nykyinen Venäjä on maantieteelliseltä alueeltaan pienimmillään sitten Venäjän keisarikunnan, mutta samalla myös Venäjän väestö on merkittävästi pienempi kuin vielä Neuvostoliiton aikana. Myös maan infrastruktuuri kaipaa kipeästi uudistamista, koska huonossa kunnossa olevat talouden ja yhteiskunnan rakenteet heijastuvat myös politiikkaan.
Venäjän strategisia valintoja voidaan tarkastella useista eri näkökulmista. Talouden näkökulmasta Venäjän makrotaloudelliset tunnusluvut ovat pakotteista huolimatta säilyneet kohtuullisen hyvinä. Ulkomaisten suorien investointien volyymi on pudonnut selkeästi, mutta samalla poliittisesti ohjattu tuonnin korvaaminen kotimaisella tuotannolla on kohtuullisessa määrin kompensoinut pudotusta. Ongelmana on kuitekin talousrakenteen yksipuolisuus ja talouskasvun perustuminen raaka-aineisiin ja etenkin hiilivetypohjaisten tuotteiden dominoiva asema.
Venäjän ulkopolitiikkaa määrittää vahvasti kilpailu Yhdysvaltojen kanssa. Tämä aspekti liittyy myös talouteen sikäli, että vaikka Venäjän puolustusmenot olivat n. 59 mrd. US$ (vuonna 2016), olivat Yhdysvaltojen vastaavat menot samana vuonna n. 605 mrd. US$. Käytännössä tämä tarkoittaa, että presidentti Donald Trumpin uhkaus nostaa puolustusmenoja kymmenellä prosentilla tarkoittaisi Yhdysvaltojen puolustusmenojen lisääntymistä Venäjän koko puolustusbudjettia vastaavalla summalla.
Nykyinen kansainvälisen politiikan logiikka näyttää siirtyvän kolmen eri kehyksen välillä, mikä osaltaan vaikeuttaa ennakointia ja pidemmän aikavälin strategista suunnittelua. Ensimmäinen kehys liittyy kylmän sodan jatkumiseen, mille kehykselle on tyypillistä keskinäisten suhteiden luonne nollasummapelinä (yksi voittaa, muut häviävät). Tässä kehyksessä keskeisinä pelaajina ovat Venäjän ohella Kiina ja Yhdysvallat.
Toista kehystä määrittää suurvaltojen valtapeli, missä pelissä vaikutuspiirin käsitteellä on keskeinen rooli. Avainpelaajat ovat luonteeltaan moninapaisia ja niihin kuuluvat Venäjän ja Yhdysvaltojen ohella myös Euroopan suuvallat (Ranska, Saksa, Iso-Britannia). Ukrainan tilannetta voidaan tyyppiesimerkkinä tämän kehyksen sisällä tapahtuvasta toiminnasta, mihin viittaa myös se, että pelin keinot eivät ole selkeästi määriteltävissä.
Viimeisenä voidaan erottaa yhteisymmärrykseen perustuvan yhteistyön kehys, jonka avainkäsite on integraatio. Valtioiden lisäksi avainpelaajiin lukeutuvat monenkeskiset järjestöt kuten YK, EU tai WTO. Toiminnalle on tyypillistä riskien välttäminen ja keskinäisriippuvuus, mutta samalla erilaiset integraatioprosessit voivat – kuten nähdään Venäjän rakentaman Euraasian unionin ja EU:n kohdalla – vahvistaa keskinäistä vastakkainasetteluaan.
Euroopan näkökulmasta ongelmallista on, että kansainvälisen politiikan tasolla kaikki kolme kehystä ovat samanaikaisesti läsnä ja siirtymät niiden välillä eivät ole kovinkaan hyvin ennakoitavissa. Tämä uhkaa johtaa tilanteeseen, jossa eri osapuolilla ei ole kovinkaan hyvää strategista kuvaa siitä, missä kehyksessä (eli millä säännöillä) vastapuoli kulloinkin pelaa, mikä puolestaan voi johtaa ei-toivottuihin seurauksiin.
Ville Sinkkonen: ”Yhdysvallat, Trump ja Eurooppa”
Donald Trump on presidenttikaudellaan avoimesti haastanut toisen maailmansodan jälkeen syntyneen ”syvän sitoutumisen konsensuksen”, jonka mukaan on Yhdysvaltojen intresseissä paitsi tukea liittolaisiaan sotilaallisesti myös pönkittää vapaata kauppaa ja kansainvälisen järjestelmän keskeisimpiä instituutioita. Trumpin ulkopoliittinen modus operandi rakentuu kilpailun, nollasummalogiikan ja yksittäisiin diileihin perustuvan transaktionalismin ympärille.
Euroopan tapauksessa Trump vaatii liittolaisiltaan tasapuolisempaa taakanjakoa turvallisuuskysymyksissä. Itse asiassa presidentti on jo pitkään – ainakin 80-luvulta lähtien – kokenut, että Eurooppa ja muut liittolaiset ”viilaavat Yhdysvaltoja linssiin”. Ei siis ole näköpiirissä, että hän presidenttinä hylkäisi näitä näkemyksiään. Talousrintamalla Trump on vannonut, ”Amerikka ensin” -ajattelun hengessä, neuvottelevansa Yhdysvaltojen kauppasitoumukset uusiksi. Hän on valmis edistämään agendaansa myös pakkokeinoin, esimerkiksi asettamalla tuontitulleja eurooppalaiselle teräkselle ja alumiinille.
Keskeisin muutos Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa Trumpin kaudella on tapahtunut suhteessa kansainväliseen sääntöpohjaiseen järjestelmään, sen instituutioihin ja arvoihin. Päätökset vetäytyä Pariisin ilmastosopimuksesta, Iranin ydinsopimuksesta ja (mahdollisesti) INF-sopimuksesta ovat esimerkkejä tavasta, jolla uusi valkoinen talo suhtautuu monenvälisiin sopimuksiin ja instituutioihin – erityisesti niihin, jotka eivät suoraan palvele presidentin rajattua näkemystä Yhdysvaltain kansallisista intresseistä. Lisäksi Trump on edeltäjistään poiketen puhunut lähinnä suvereniteetista ja patriotismista, ei ihmisoikeuksista tai demokratiasta.
Sikäli kuin Eurooppa on riippuvainen kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän toimivuudesta, nämä toimet näyttäytyvät ongelmallisina. Ne myös asettavat ajoittain Euroopan ja Yhdysvaltojen intressit törmäyskurssille. Esimerkiksi USA:n Iran-pakotteiden tultua voimaan, sen eurooppalaiset liittolaiset etsivät tapoja, joilla maanosan yritykset voisivat kiertää pakotteita ja jatkaa toimintaansa Iranin markkinoilla.
Korkeapoliittisella tasolla Yhdysvalloista on siis tullut arvaamattomampi kumppani Trumpin toimijuuden myötä.
Kaikesta tästä huolimatta Trumpin hallinnossa – puhumattakaan virkamiehistöstä, on sellaisia toimijoita, jotka haluavat aidosti vahvempaa Eurooppaa. Hallinnon joulukuussa 2017 julkistamaan turvallisuusstrategiaan on paketoitu ajatus Euroopasta, joka huolehtii enemmän omasta turvallisuudestaan, ja on samalla vahvempi kumppani Yhdysvalloille. Budjettinäkökulmasta USA on itse asiassa vahvistanut sotilaallista sitoutumistaan Eurooppaan. Panostus European Deterrence Initiative (EDI) -ohjelmaan, jonka tarkoitus on mahdollistaa Yhdysvaltojen reagoiminen Euroopan muuttuvaan turvallisuustilanteeseen, on kasvamassa vuoden 2017 3,5 miljardista dollarista 6,5 miljardiin vuonna 2019.
Jopa kauppapolitiikan rintamalla on nähtävissä kahtalaisia signaaleja. Yhtäältä Yhdysvallat on pitänyt Euroopalle asettamansa teräs- ja alumiinitullit voimassa, mutta toisaalta Trumpin ja Euroopan komission puheenjohtaja Junckerin välisten neuvottelujen jälkeen USA ei ole – ainakaan vielä – lähtenyt ajamaan tullimaksuja eurooppalaiselle autoteollisuudelle. On jopa uumoiltu, että USA haluaa Euroopan mukaan yhteiseen rintamaan haastamaan Kiinaa.
Osa Trumpin hallintoa ja erityisesti kongressi ovat myös ottaneet presidenttiä kovemman linjan suhteessa Venäjään. Kesällä 2017 kongressissa hyväksyttiin lähes yksimielisesti Venäjä-pakotteita tiukentava laki. Salisburyn myrkytysiskun jälkimainingeissa USA karkotti 60 venäläisdiplomaattia. Lisäksi Robert Muellerin tutkinta Trumpin kampanjatiimin Venäjä-kytköksistä suitsii presidentin mahdollisuuksia muuttaa valloillaan olevaa Venäjä-linjaa Washingtonissa.
Trumpin presidenttikaudella on käynyt entistä selvemmäksi, miten Yhdysvaltojen tulehtunut ja polarisoitunut sisäpoliittinen tilanne vaikuttaa maan kansainvälispoliittiseen rooliin. Kongressin kyky tehdä yhteistyötä, ja näinmuodoin myös valvoa ja jarruttaa presidentinhallinnon toimia ulkopolitiikassa, voivat heiketä entisestään poliittisen keskustan tyhjentyessä. Mikäli senaatti, edustajainhuone, tai molemmat ovat vastapuolen hallussa, presidentin on vastaavasti pakko hyödyntää enenevissä määrin presidentin asetuksia edistääkseen ulkopoliittista agendaansa. Vallan vaihtuessa nämä asetukset ovat kumottavissa. Jatkossa heilahdukset ulkopolitiikan pitkässä linjassa siis lisääntynevät, kun valkoinen talo siirtyy puolueelta toiselle.
Mutta miten pitkälle Trumpin hallinnon ulkopolitiikka sitten vastaa amerikkalaisen äänestäjäkunnan näkemyksiä? Tässä kohtaa mielipidemittaukset antavat ambivalentin kuvan. Chicago Council on Global Affairsin viimeisimmän mielipidemittauksen mukaan 70 prosenttia vastaajista toivoo Yhdysvaltojen säilyttävän aktiivisen roolin maailmassa. Luku on korkein sitten vuoden 2012. 57 prosenttia tukee nykyisenlaista sitoutumista Natoon, ja 18 prosenttia sitoumusten syventämistä. Pew:n tutkimuksen mukaan taasen 47 prosenttia amerikkalaisista kannattaa aktiivisempaa ja 47 prosenttia vähemmän aktiivista ulkopolitiikkaa.
Suurin selittävä tekijä globaaleihin kysymyksiin liittyvissä näkemyseroissa näyttäisi Yhdysvalloissa kuitenkin olevan poliittinen. Demokraatteja ja republikaaneja äänestävien näkemykset eroavat erityisesti maahanmuutto-, ilmasto-, ja kauppakysymyksissä. Demokraattikannattajien näkemykset Venäjästä ovat tällä haavaa negatiivisempia kuin republikaaneilla, ja samalla Naton kannatus on heikentynyt republikaaniäänestäjien keskuudessa. Tämä jakaannus ruokkinee yllä mainittua ulkopolitiikan heilahtelua tulevaisuudessa – myös suhteessa Eurooppaan.
Yhteenveto
Molemmissa alustuksissa usealla eri tavalla esille noussut huoli maailmanpolitiikan epäselvästä ja vaikeasti ennakoitavasta tilannekuvasta heijastui myös alustuksia seuranneeseen yleisökeskusteluun. Keskustelussa sivuttiin myös Suomen asemaa etenkin Venäjän vaikutuspiirin, mutta myös NATO-Venäjä-asetelman kannalta. Markku Kivinen oli melko pessimistinen nykyisen tilanteen nopean parantumisen osalta, osin juuri omassa esitelmässään kuvaamansa kehys-ongelman vuoksi.
Kaikkiaan syyskokousesitelmätilaisuus osoitti, miten monimutkaisessa tilanteessa koko globaali järjestelmä tällä hetkellä on. Euroopan kannalta tilanne ei ole kovinkaan myönteinen, etenkin kun nykyisellään myös sisäisesti riitaisa EU ei ole kyennyt edistämään sen kansainvälistä asemaa vahvistavia politiikkasektoreita. Nykyinen tilanne vie EU:ta yhä pahemmin puun ja kuoren väliin, kun yhtäältä Yhdysvalloista tuleva paine pakottaa EU:ta ottamaan suurempaa vastuuta myös alueellisesta turvallisuudesta, toisaalta Venäjän vahvistuva vaikutuspiiriajattelu ja Venäjän omat integraatioaloitteet uhkaavat lisästä vastakkainasettelua Venäjän ja Euroopan välillä.
Syyskokousesitelmätilaisuutta oli seuraamassa seuran jäsenten lisäksi myös kiitettävän paljon kiinnostunutta yleisöä. Seuran tilaisuudet ovatkin hyvä mahdollisuus saada asiantuntevaa, faktapohjaista tietoa ajankohtaisista eurooppalaisista kysymyksistä. Jos siis et vielä ole seuran uutiskirjeen tilaaja, voit liittyä tilaajaksi helposti seuran kotisivuilta löytyvän lomakkeen kautta. Samalla kannattaa napauttaa itsesi myös seuran seuraajaksi Twitterissä ja Facebookissa.
Lue myös Ville Sinkkosen laatima laajempi analyysi Ulkopoliittisen instituutin FIIA Analysis 10 -julkaisusta (ulkoinen linkki, Schuman-seura ei vastaa kolmansien osapuolien sisällöistä).
Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.